Lievinä ja satunnaisesti ilmenevinä erilaiset pakko-oireet
ovat hyvin yleisiä. Pakko-oireiselle häiriölle ovat ominaisia pakkoajatukset
tai pakkotoiminnat, jotka ovat yleensä tilanteeseen nähden ilmeisen
kohtuuttomia.
Pakkoajatukset ovat toistuvia, mieleen tunkevia,
epämiellyttäviä tai ahdistavia ajatuksia tai mielikuvia, jotka eivät ole
luonteeltaan vain liiallista arkista huolehtimista. Pakkoajatuksista kärsivä yrittää eri tavoin torjua näitä
ajatuksia, olla välittämättä niistä tai neutraloida niitä toisilla ajatuksilla,
mutta ei koe siinä onnistuvansa. Tavallisia pakko-ajatuksia ovat mm. pelko tautien
tarttumisesta kätellessä tai esineitä koskettaessa, itsepintainen pelko
sairastumisesta, tarve pitää esineet tietyssä järjestyksessä ja seksuaaliset
tai aggressiiviset pakkoajatukset.
Hoito
Pakko-oireisen häiriön hoidossa sekä psykoterapeuttiset
tekniikat, että lääkehoito on osoitettu toimiviksi. Psykoterapeuttisista
tekniikoista paras näyttö on kognitiivisella käyttäytymisterapialla.
Lääkehoidossa toimivimmiksi ovat osoittautuneet aivojen välittäjäaine
serotoniiniin vaikuttavat masennuslääkkeet (SSRI-lääkkeet).
Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa altistus ja rituaalin
ehkäisy on havaittu hyvin tehokkaaksi hoitomuodoksi pakko-oireiden hoidossa.
Siinä lähdetään yhteistyössä terapeutin kanssa tarkastelemaan oireiden
esiintymistä ja asteittain lähestymään ahdistusta herättäviä tilanteita ja
ajatuksia ja sietämään ahdistusta ja epävarmuutta. Tämä tapahtuu sekä antamalla
potilaalle häiriöön liittyvää tietoa, että toteuttamalla varsinainen hoito
siten, että potilas on kaiken aikaa perillä siitä, mitä ja miten tehdään, jotta
hän pystyy myöhemmin itse käyttämään hänelle toimiviksi osoittautuneita
keinoja.
Apua voi hakea terveyskeskuksesta, jossa hoito saatetaan
aloittaa. Useimmiten tästä häiriöstä kärsivät henkilöt lähetetään
erikoissairaanhoitoon, jossa voidaan toteuttaa monimutkaisempia lääkehoitoja ja
psykoterapioita. Psykoterapiaan ja muuhun psykiatriseen hoitoon voi hakeutua
myös yksityissektorille.
Pakko-oireisesta häiriöstä on julkaistu itsehoito-oppaita
(esim. Edna Foa: Kerrasta poikki), joista on ollut hyötyä monille joko
omatoimisesti käytettynä tai terapian ohella ja sen jälkeen potilaan
käsikirjana.