Mistä lapsen/nuoren ahdistuneisuudessa on kyse?

Ahdistuneisuus ilmenee sekä kehon, ajatusten että toiminnan tasolla. Keho valmistautuu kohtaamaan vaaran ja meissä käynnistyy ns. taistelu tai pako –reaktio. Ahdistuneena tarkkaavuus suuntautuu mahdollisiin uhkiin ja usein myös korostuneesti omiin reaktioihin. Mielessä pyörii, kuinka jotain pahaa tulee tapahtumaan ja tilanteesta on mahdotonta selvitä. Ahdistusta herättäviä tilanteita halutaan usein välttää - joskus raivokkaastikin. Erilaiset turvakäyttäytymisen muodot, kuten ahdistavissa tilanteissa katsekontaktin välttäminen, hiljaa puhuminen tai varmistelu ovat myös tavallisia.

Kielteiset huoliajatukset sekä tarkkaavuuden suuntautuminen oman kehon reaktioihin saavat ahdistuneisuuden tunteen edelleen pahenemaan ja samalla myös kehon epämieluisat tuntemukset vahvistuvat.

Yhtä yksittäistä syytä siihen, miksi lapsi tai nuori on ahdistunut, ei ole. Osa meistä syntyy herkästi ja vahvasti tuntevina. Myös elämän kokemuksilla ja mallioppimisella on vaikutusta. Kaikille synnynnäisesti herkille ei puhkea ahdistuneisuushäiriö.

Perinnölliset tekijät

Ahdistusherkkyys voi olla osittain perinnöllistä. Usein ahdistusherkällä lapsella on myös ahdistusherkkiä sukulaisia. Ahdistuneisuus sinällään ei periydy, mutta ominaisuudet jotka voivat sille altistaa voivat olla synnynnäisiä. Ajatellaan että periytyviä ominaisuuksia ovat esimerkiksi kuinka nopeasti tunteet ja keholliset reaktiot syttyvät sekä yleinen tunneherkkyys. Tällainen herkkyys itsessään voi olla myös voimavara.

Elämänkokemukset ja mallioppiminen

Lapset seuraavat luonnostaan läheistensä reaktiota eri tilanteissa, tämä on oleellista, jotta lapsi oppii miten maailmassa ja elämässä selvitään. Elämänkokemukset voivat vaikuttaa ahdistusherkkään ihmiseen eri tavoin kuin johonkin toiseen. Haasteet ja niistä selviäminen voivat antaa lapselle kokemuksen pärjäämisestä ja opettaa selviämiskeinoja. Toisaalta taas lapsi voi oppia, ettei pärjää omillaan.

Herkästi ahdistuvat lapset nappaavat luontaisesti hyvin hienovaraisiakin merkkejä ympäristöstään: ”tämä on vaarallista” tai ”tästä kannattaa huolestua”. Siten heidän maailmankuvansa muotoutuu uhkia korostavaksi. Lapsi saattaa myös herättää aikuisissa halun suojella ja tehdä asioita puolesta, joka taas voi lisätä lapsen uskomusta siitä, että hän on kykenemätön pärjäämään ja selviämään omin avuin.

Ahdistuneena yliarvioidaan kuinka todennäköistä on että asiat menevät pieleen tai jotain pahaa tapahtuu. Samalla myös yleensä aliarvioidaan omaa kykyä selvitä tilanteesta. Tarkkaavaisuus niin ikään korostuneesti suuntautuu uhkamerkkeihin vahvistaen ajatusta ja uskomusta että joitain kamalaa tulee tapahtumaan. Samalla kehon signaalit vahvistavat näitä uskomuksia: sydän hakaa, vatsaa kipristää, on epävarmaolo kaikkinensa.

Tämä kaikki tekee halun välttää ahdistusta herättäviä tilanteita hyvin ymmärrettäväksi. Kuitenkaan jos sinällään vaarattomia, mutta pelottavia tilanteita ei pienin, siedettävin askelin kohtaa, ei lapsi saa kokemusta että selviäisi tilanteesta ja ettei siinä ehkä olekaan mitään niin todella pelottavaa.

Ympäristön merkitys

Se miten muut ihmiset suhtautuvat lapsen oireiluun on merkityksellistä kun ahdistuksen noidankehiä lähdetään purkamaan. Lapset hakevat varmistusta aikuiselta. Tämä saa lapsen tuntemaan olonsa hetkellisesti paremmaksi. Toistuva ja voimakas varmisteluun turvautuminen ei kuitenkaan tue lasta selviämään itsenäisesti.

Vanhempana saattaakin huomaamattaan ja tahtomattaan auttaa ylläpitämään ahdistuksen kehiä. Oman lapsen ahdistus nostattaa vanhemmassa monenlaisia tunteita. Lapsen hädän lievittäminen millä tahansa tavalla on hyvin ymmärrettävää. Pidemmän päälle ylenpalttisen varmistelun ja välttelyn vahvistaminen arjen sinänsä vaarattomissa tilanteissa ei kuitenkaan tue lapsen rakentavien selviytymiskeinojen kehittymistä. Yhtä lailla myös opettajat, kaverit, sisarukset saattavat joskus osallistua näiden huolikehien ylläpitoon.

Ahdistuneisuushäiriöt ovat yleisimpiä mielenterveydenhäiriöitä lapsilla ja nuorilla. Eri arvioiden mukaan n. 10% lapsista kärsii niistä nuoruusikään mennessä. Eri-ikäisenä ahdistuneisuus voi näyttäytyä eri tavoin. Ahdistuneisuuden ilmenemistyyppi ja pelkojen kohteet vaihtelevat eri ahdistuneisuushäiriöissä ja ne myös muuttuvat kehityksellisesti lapsuudesta nuoruuteen siirryttäessä. Lapsuudessa korostuvat useimmiten fyysiset ja konkreettiset uhat ja turvallisuuteen tai turvattomuuteen liittyvät asiat. Nuoruusiässä ilmenee enemmän sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Ahdistuneisuus ja pelot ovat siis yleisiä ja osa näistä poistuu itsestään tuottamatta isompaa haittaa. Hoitoa kannattaa kuitenkin hakea jos pelot ja ahdistuneisuus alkavat häiritä elämää merkittävästi ja rajoittaa ikätasoista toimintaa vaikuttaen perhe-elämään, kaverisuhteisiin ja koulunkäyntiin. Pitkittyessään ahdistuneisuus voi altistaa myös muille ongelmille.