Syömishäiriön haastaminen

​​​​​​​​​​​​​Syömishäiriölle on tyypillistä, että sairastunut välttelee tekemästä sitä, mikä rikkoo syömishäiriön sääntöjä. Välttely ei kuitenkaan lisää rohkeutta vaan tilanne yleensä vain pahenee. Syömishäiriön sääntöjä rikkovat haasteet aiheuttavat tyypillisesti vastustusta etenkin toipumisen alussa, mutta usein myös muutosten toteuttamis- ja ylläpitovaiheessa (kts. osio 4).

On luonnollista, että oman lapsen tai perheenjäsenen ahdistus haasteiden edessä tuntuu läheisestä pahalta. Mieleen saattaa tulla jopa ajatus, että syömishäiriön haastaminen vain pahentaa tilannetta, koska sairastunut kerran ahdistui. Silloin kuitenkin sekoitetaan laukaisija sairauden aiheuttajaan. Syömishäiriön haastaminen ei pahenna syömishäiriötä! Läheinen saattaa myös pelätä sairastuneen reaktiota haasteeseen. Entä jos hän vahingoittaa itseään tai lopettaa syömisen kokonaan?! Pelko lamaa ja estää läheistä toimimasta. Syömishäiriön haastaminen on kuitenkin välttämätöntä, jos halutaan edetä toipumisessa.

 Kun tilanne räjähtää käsiin

Kun toipumisen alkutaipaleella haastetaan syömishäiriötä eli ei mukauduta sen sääntöihin, se aiheuttaa sairastuneelle ahdistusta, johon hän väistämättä reagoi niin fyysisesti kuin psyykkisestikin (eskalaatio). Eskalaatio voi edetä niin pitkälle, että siitä seuraa räjähdys (tilanteen purkautuminen tunnekuohuna). Läheisen on hyödyllistä tuntea eskalaation taustalla olevat tekijät ja tilanteen luonnollinen kulku, jotta räjähdykset voitaisiin mahdollisuuksien mukaan estää tai ainakin selvitä niistä mahdollisimman vähin vaurion.

Eskalaatio ja sen fysiologiset perusteet. Elimistön vireystilaa säätelevät sympaattinen ja parasympaattinen hermosto, jotka kuuluvat tahdosta riippumattomaan autonomiseen hermostoon. Ensin mainittu on aktiivinen stressi- ja hätätilanteissa (ylivireystila), mutta toisaalta auttaa myös tarttumaan toimeen ja suoriutumaan tehtävistä. Jälkimmäinen taas on aktiivisimmillaan mm. levossa ja ruokaa sulateltaessa (alivireystila).

Yli- ja alivireystilan välissä on perustaso (1), jolloin ihminen on levollinen ja kykenevä ajatteluun, suunnitteluun ja keskusteluun. Syömishäiriön yhteydessä perustasolla ollaan yleensä ruokailuiden välillä. Tällöin on mahdollista keskustella sairastuneen kanssa hankalista asioista kuten kodin ja perheen pelisäännöistä tai syömiseen ja ruokailuihin liittyvistä tavoitteista ja seuraamuksista. Näissä tilanteissa sairastunut ei yleensä tarvitse niin paljon valvontaa tai tukea, joten läheisellä on mahdollisuus keskittyä myös omien voimavarojen keräämiseen, selviytymiskeinojen harjoittelemiseen tai omien reaktioiden tarkasteluun.

Kun syömishäiriön sääntöjä haastetaan, sairastuneen sympaattinen hermosto aktivoituu ja sairastuneen vireystila lähtee nousuun. Tapahtuu eskalaatio (2). Ylivireystilan fyysisiä merkkejä ovat kiihtynyt ja pinnallinen hengitys sekä pulssin ja verenpaineen nousu. Elimistö valmistautuu taistelemaan tai pakenemaan. Kyky eläytyä muiden tunteisiin ja ajatuksiin heikkenee. Ylivireystilassa olevasta tulee epäluuloisempi tai suorastaan vainoharhainen. Hän toimii kuin automaattiohjauksella tukeutuen vanhoihin selviytymismenetelmiin ja uskomuksiin. Tässä kohtaa sairastunut usein tuottaa syömishäiriöpuhetta - esimerkiksi arvostelee tarjolla olevaa ruokaa kovin sanoin - ja pyrkii haastamaan läheistä väittelyyn. Hänen kasvonsa voivat muuttua ilmeettömäksi tai niille jähmettyy yksi ilme. Kehonkieli on usein jäykkää, kovaa tai aggressiivista. Ääni saa metallisen, kovan sävyn ja puheen nuotti voi muuttua tasaiseksi tai robottimaiseksi.

Läheinen tunnistaa usein vaistomaisesti eskalaation merkit sairastuneessa, jolloin myös hänen sympaattinen hermostonsa aktivoituu aiheuttaen pulssitason nousun ja hengityksen kiihtymisen. On kuitenkin tärkeää, että läheinen pysyttelee rauhallisena eskalaatiotilanteessa, eikä itse provosoidu tai anna pelon lamauttaa itseään (kts. teflonpinta, osio 2). Vain rauhallisena pysymällä voi auttaa sairastunutta ja pyrkiä estämään räjähdystä. Kun siis huomaa nämä merkit itsessään, voi yrittää rauhoittaa itseään erilaisilla parasympaattista hermostoa aktivoivilla tavoilla:

Hengitä rauhallisesti niin, että uloshengitys on selvästi pidempi kuin sisäänhengitys. Jos mahdollista, hengitä nenän kautta.

Hengitä rauhallisesti sisään esim. laskien neljään. Tämän jälkeen pidätä hengitystä laskien neljään. Hengitä ulos laskien neljään, ja pidätä sen jälkeen taas hengitystä laskien neljään (”neliöhengitys”).

Jos eskalaatio etenee riittävän pitkälle, seuraa kriisi (3), räjähdys, jossa taistele tai pakene – reaktio laukeaa. Tällöin sairastunut turvautuu syömishäiriökäyttäytymiseen eli epäterveisiin ongelmanratkaisukeinoihin. Seurauksena voi olla äärimmäinen tunnepuuska ja aggression osoitus tai yritys välttää koko tilanne lähtemällä pakoon.

Joskus sekä sympaattisen että parasympaattisen hermoston aktivoituessa yhtä aikaa sairastunut voi myös jähmettyä täysin ollen täysin ilmeetön, eleetön ja liikkumaton. Tällöin hän vastaa puhuteltaessa hitaasti, elottomalla äänellä tai on täysin hiljaa. Tilan lauetessa sairastunut saattaa lyyhistyä itkeväksi mytyksi lattialle.

Mikäli ajaudutaan kriisiin ja tapahtuu tilanteen räjähtäminen, on tärkeintä minimoida vahingot ja varmistua siitä, ettei kukaan vahingoitu. Sairastuneelle kannattaa antaa tilaa ja huolehtia samalla, ettei hän vahingoita itseään. Vaarallinen käytös tulee estää. Osa sairastuneista ei tässä kohtaa siedä minkäänlaista kosketusta vastustelematta, osa taas sietää. Räjähdyksen sattuessa mitkään pitkät selitykset eivät tehoa sairastuneeseen – kannattaa mieluummin käyttää lyhyitä napakoita kehotuksia (Lopeta! Istu alas! Laske se alas! Mene huoneeseesi!). Omat odotukset kannattaa suhteuttaa tilanteeseen; ei voi olettaa, että sairastunut pystyisi saman tien jatkamaan tekemistä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Läheisen on edelleen tärkeä yrittää pysyä itse toimintakykyisenä.

Eskalaation tai räjähdyksen jälkeen seuraa de-eskalaatio eli rauhoittuminen (4), jolloin sympaattisen hermoston ylivireystila pikkuhiljaa laskee. Mitä korkeammalla on käyty, sen kauemmin fysiologian (sykkeen ja verenpaineen) palautuminen kestää, enimmillään jopa puoli tuntia. Rauhoittumisen aikana ei kannata aloittaa ongelmanratkaisua kysymällä, mitä juuri tapahtui, miksi sairastunut kiihtyi tai mitä hän tunsi. Se vain aiheuttaisi tilanteen eskaloitumisen uudelleen. On parempi keskittyä harhauttamiseen (sairastuneen ajatusten suuntaamiseen johonkin muuhun) ja omiin rauhoittumiskeinoihin.

Mikäli ylivireystila on käynyt hyvin korkealla ja on seurannut räjähdys, sairastunut vajoaa rauhoittuessaan usein kokonaan alivireystilaan. Seuraa kriisin jälkeinen masennus (5), jolloin sairastuneen energiataso on hyvin matala. Hän on hyvin uupunut, saattaa itkeä tai jopa nukahtaa hetkeksi. Tällöin hänelle kannattaa edelleen antaa tilaa ja edistää turvallisuuden tuntua ja selviytymistä tarvittaessa toistelemalla esimerkiksi Olet turvassa, minä olen tässä. En jätä sinua yksin! Edelleenkään ei pidä lähteä keskustelemaan tapahtuneesta tai sen seurauksista.

Kun tilanne on mennyt ohi ja sairastunut taas päässyt vireystilansa suhteen perustasolle käyttäytyen taas tavallisesti, voi edetä ongelmanratkaisuun (6). Tässä kohtaa läheinen voi määritellä ongelman sekä omalta että sairastuneen kannalta (Minusta näytti siltä kuin… voisitko kertoa mitä siinä oikein tapahtui?). Läheinen voi yrittää liittoutua sairastuneen terveen puolen kanssa (Toisaalta halusit ilmeisesti… mutta toisaalta se taisi pelottaa liikaa?) ja jopa ulkoistaa syömishäiriön, jos sairastunut sen sietää (Terve minäsi halusi varmaan… mutta syömishäiriö ei antanut sinun…). On aina hyödyllistä opettaa sairastunutta tunnistamaan laukaisijoita (Huomasitko mikä sai sinut...? Mitä ajattelit juuri ennen kuin…? Mikä voisi auttaa sinua päästämään irti siitä ajatuksesta? Miten minä voisin auttaa?). Tarvittaessa voi keskustella tapahtuneen seurauksista (esimerkiksi jos ruoka jäi syömättä räjähdyksen takia, kts. osio Ruokailuiden tukeminen) sekä asettaa tavoitteita seuraavia hankalia tilanteita varten (Olisi kaikille turvallisempaa jos… Voidaanko sopia, että seuraavalla kerralla…?).

Miten voi välttää eskalaation etenemisen räjähdykseksi? Kun tilanne lähtee eskaloitumaan, läheinen voi yrittää pitää tilanteen aisoissa seuraavilla tavoilla.

1. Älä käyttäydy uhkaavasti

Älä korota ääntäsi, pyri pikemminkin hidastamaan ja rauhoittamaan puhettasi. Eleet, ilmeet ja asento kannattaa pitää mahdollisimman rauhallisena – älä esimerkiksi mene sairastuneen viereen seisomaan kädet puuskassa. Istu mieluummin alas, laita kädet pöydälle ja nojaudu kevyesti taaksepäin. Pyri näyttämään siltä kuin tilanne olisi täysin turvallinen.

2. Kuuntele, älä keskeytä tai mitätöi

Sairastunut tuottaa kiihtyessään usein syömishäiriöpuhetta, johon ei kannata tarttua eikä lähteä kumoamaan sairaita ajatuksia logiikalla. Vaikka olisit itse täysin eri mieltä, on viisaampaa vain todeta vaikkapa Taidat jo tietää minun mielipiteeni / Minä ajattelen asiasta toisin.

3. Tunnista ja tunnusta sairastuneen tunteet, mutta älä sanele niitä

Älä lähde moittimaan sairastunutta hänen reaktiostaan: Älä ole noin aggressiivinen minua kohtaan! Kylläpä taas pienestä kiihdyit! Sairastuneelle voi sen sijaan kertoa empaattisesti omista huomioistaan hänen tunnetilansa suhteen. Huomaan, että olet kiihtynyt. Kuulostaa siltä, että tämä on sinulle tosi vaikeaa! Oletko kunnossa / jaksatko vielä vähän?

4. Pahoittele

Haastavia tilanteita ja ahdistusta ei voi välttää, jos haluaa sairastuneen toipuvan. Aina voi kuitenkin pahoitella sitä tuskaa ja ahdistusta, jonka syömishäiriön sääntöjen rikkominen sairastuneelle tuottaa: Ikävää, että tämä tuntuu sinusta noin pahalta / vaikealta!

5. Suuntaa katse tulevaisuuteen

Sairastunutta voi muistuttaa siitä, että kaikki tunteet menevät ohi, kunhan niihin ei jää roikkumaan: Se helpottaa pikkuhiljaa, kunhan vain odotellaan hetki! Kerta kerralta tämä sujuu helpommin! Uskon että selviät tästä! Kunhan tämä on ohi, voitaisiin vaikka…

6. Ota tarvittaessa aikalisä

Jos sairastunut yrittää saada sinua reagoimaan (hyökkäämään tai perääntymään) tai turvautumaan väittelyyn, voit ottaa aikalisän.

Aikalisä. Aikalisällä tarkoitetaan tilanteen pysäyttämistä ennen kuin se etenee räjähdykseen saakka. Tyypillisiä kommentteja tällöin on: Jutellaan tästä myöhemmin, kun on molemmat rauhoituttu. En pysty nyt järkevään keskusteluun, voidaanko jatkaa myöhemmin? Keskitytäänpä nyt tähän…(syömiseen) ja puhutaan myöhemmin. Minua on neuvottu, ettei minun pidä puhua tästä kanssasi (ruokapöydässä). Tästä ei kannata nyt jatkaa, puhutaan siitä sitten kun olemme taas rauhallisia.

Muista, että tilanteesta poistuminen voi olla viisautta, ei tappio! Kun saa pienen tauon, molempien on helpompi sillä aikaa rauhoittua. Voimakas tunne kestää vain rajallisen ajan (ellei sitä pahenna esimerkiksi ajattelemalla) – parin minuutin kuluttua on taas helpompi jatkaa.

Aina räjähdyksen välttäminen ei kuitenkaan onnistu. Silloinkaan ei pidä kokea epäonnistuneensa, vaan ottaa tapahtunut hyvänä oppina siitä, mikä eskalaatiossa toimi ja mikä ei. Toimivia asioita kannattaa tehdä jatkossakin. Tavoitteena on päästä seuraavalla kerralla ainakin vähän pidemmälle ja toistolla sairastuneelle vaikeatkin asiat muuttuvat pikkuhiljaa helpommiksi (katso osio Altistaminen). ​​​

 Läheisen tärkeät taidot vaikeassa tilanteessa

Seuraavassa on eräitä taitoja, joiden kehittäminen auttaa läheistä selviytymään vaikeista tilanteista ja auttamaan sairastunutta eteenpäin, sekä niiden soveltamistapoja. Joillekin nämä taidot ovat luontaisia, toisille niiden käyttäminen vaatii enemmän harjoittelua.

Itsehillintä

Vältän joutumasta itseään toistaviin keskusteluihin tai väittelyihin sairastuneen kanssa hänen painostaan, kaloreista, ruuasta ja sen terveellisyydestä, syömisestä, liikunnasta jne.

Osallistuminen ”syömishäiriöpuheeseen” – esimerkiksi oman kehon koon tai painon nousun vatvomiseen - antaa sairastuneelle illuusion siitä, että aihe on tärkeä.

Pystyn vastustamaan halua jatkuvasti muistuttaa sairastunutta sovituista tavoitteista ja neuvoa, miten niihin päästään.

Tavoitteista jankuttaminen muuttuu herkästi terrierimäiseksi räksytykseksi, jolta sairastunut sulkee korvansa tai sarvikuonomaiseksi uhkailuksi, joka aiheuttaa​ sairastuneessa vastustusta. Kukaan ei voi toipua toisen puolesta, ja todelliseen toipumiseen tarvitaan oma muutoshalu. Niinpä saarnaaminen tai neuvominen eivät kanna pitkälle. On parempi, että sairastunut itse löytää oman tapansa selvitä elämästä ilman syömishäiriötä. Tätä voidaan edistää motivoivalla keskustelulla, josta lisää luvussa 4.

Pystyn vastustamaan halua kuulustella sairastunutta hänen käyttäytymisestään, vaikka minua huolestuttaisikin.

Epäluottamuksen ja epäilyjen suora osoittaminen on lannistavaa sairastuneen kannalta, vaikka sinänsä sinisilmäisyys ei syömishäiriön kanssa kannata. Jos epäilet sairastuneen esimerkiksi huijaavan, on parempi tiukentaa valvontaa ja poistaa huijausmahdollisuudet, kuin lähteä kuulustelemaan asiasta sairastunutta ja olettaa tämän riittävän. Mitä turvallisempi ja aukottomampi ympäristö sairastuneelle on, sen helpompi hänen on perustella syömishäiriölle, ”ettei voinut asialle mitään”. Omat huomiot voi toki tuoda esiin, mutta tällöin on turha kysellä miksi sairastunut toimi kuten toimi: Miksi piilotit ruokaa huoneeseesi?! Hyödyllisempi lähestymistapa on sanoa esimerkiksi: Löysin huoneestasi piilotettua ruokaa. Voitko auttaa minua ymmärtämään, mistä tässä oikein on kyse?

Kärsivällisyys

Pyrin pysymään rauhallisena joutuessani kohtaamaan hankalaa käyttäytymistä sairastuneen taholta.

Provosoituminen on helppoa ja ymmärrettävää, mutta johtaa yleensä tilanteen eskaloitumiseen ja lopulta räjähdykseen. Sen välttämisessä auttaa syömishäiriön ulkoistaminen ja teflonpinnan kehittäminen (luku 2).

Pyrin kohtelemaan sairastunutta ymmärtäväisesti, vaikka olisin vihainen tai turhautunut.

Monella toipuneella on kokemus siitä, ettei kukaan ymmärtänyt häntä vaan hän jäi yksin sairautensa kanssa. Ymmärtäväinen asenne osoittaa sairastuneelle, että häntä halutaan auttaa. Aina tämä ei onnistu, sillä kukaan ei ole yli-ihminen; tällöin ymmärtäväistä käytöstä on pyytää anteeksi hermostumistaan tai kovia sanojaan!

Vältän joutumasta syömishäiriötä koskevaan väittelyyn sairastuneen kanssa enkä lähde haastamaan syömishäiriötä logiikalla.

Syömishäiriölogiikkaa ei voi järjellä perustellen voittaa. Vaarana on, että läheinen turhautuu ja suuttuu turvautuen sarvikuonoreaktioon (luku 2, reaktiomallit). Tämä johtaa yleensä aina eskalaatioon.

Aina kun mahdollista, pyrin miellyttävään keskusteluun sairastuneen kanssa jostain muusta kuin syömishäiriötä koskevasta aiheesta.

Läheisen on helppo sokeutua tilanteelle, jos omia voimavaroja joutuu kuluttamaan sairastuneen tukemiseen. Syömishäiriöstä toipuneet ovat kuitenkin kokeneet rohkaisevana sen, että heidät on nähty ihmisenä eikä vain ”syömishäiriöisenä”.

Sairastuneen ahdistuksen sietäminen

Muistan, että minussa herännyt ahdistus on heijastusta sairastuneen tunteista ja pystyn erottamaan sairastuneen tunteet itsestäni.

Empatia ei ole sama asia kuin sympatia. Empatiassa toisen tunteita pyritään ymmärtämään, mutta niitä ei tarvitse itse kokea. Sympatiassa toisen tunteisiin eläydytään. Vaarana on, että voimakkaat tunteet vievät mennessään eikä toista pystykään enää auttamaan.

Eroa voisi selventää kaivovertauksella: nähdessään kaivoon pudonneen sympaattinen henkilö hyppää itse kaivoon voidakseen lohduttaa pudonnutta – molemmat jäävät näin kaivoon. Empaattinen henkilö taas huikkaa kaivoon ”odota hetki, olen tulossa apuun!” – sitten hän etsii jostakin köyden tai tikkaat saadakseen pudonneen kaivosta ylös.

En kauhistele, mitätöi tai rauhoittele.

Sairastuneen ajatusten kauhistelu sulkee tämän suun ja vähentää halukkuutta puhua niistä. Kauhistelijahan voi mennä rikki kuulemastaan – kuinka hän siis voisi auttaa! Ajatusten ja tunteiden mitätöinti taas antaa ymmärtää, ettei niillä ole väliä. Rauhoittelu vähentää hetkellisesti sairastuneen ahdistusta, mutta se palaa takaisin entistä voimakkaampana. Vaaditaan lisää ja lisää rauhoittelua läheiseltä. Tämä on läheiselle hyvin sitovaa, eikä palvele toipumista tai auta sairastunutta oppimaan vaikeista tunteista selviämistä.

 Altistaminen

Altistaminen (Exposure and Response Prevention) on tavanomainen tapa hoitaa pakko-oireita ja pelkotiloja. Niinpä se soveltuu myös syömishäiriöiden hoitoon.

Rutiinit esteenä toipumiselle. Rutiinilla tarkoitetaan toistuvaa, vakiintunutta tapaa toimia. Rutiinit tuovat rakennetta elämään, mutta voivat ylen määrin toistuessaan myös rajoittaa sitä huomattavasti.

Rutiineja esiintyy syömishäiriöissä monenlaisissa muodoissa. Syömisessä rutiinit voivat näkyä niin, että sairastuneella on tarkka aikataulu, jonka mukaan saa syödä, muina aikoina ei. Hän voi syödä aina samalla tavalla, samoilta lautasilta, ruoka-aineet samassa järjestyksessä. Sairastunut voi syödä aina samoja ”turvaruokia”, jotka eivät herätä samalla tavoin ahdistusta kuin ”pelkoruuat”, joihin hän ei suostu koskemaankaan. Tyypillisesti turvaruuat ovat vähän energiaa sisältäviä, vatsaa täyttäviä ja siten nälkää hillitseviä ruokia. Pelkoruuat taas yhdistyvät sairastuneen mielessä liialliseen energian saantiin tai haluun syödä enemmän kuin syömishäiriön säännöt sallisivat – usein entinen lempiruoka onkin muuttunut pelkoruuaksi. Liikunnan suhteen aikataulut, liikkumisen muodot ja määrät muodostavat rutiineja. Muussa elämässä rutiineiksi saattavat muodostua jokapäiväiset toimet kotona, esimerkiksi siivoaminen, peseytymisen tavat ja ajankohdat, nukkumaanmenon ja heräämisen rituaalit tai vaatetuksen valinta.

Syömishäiriörutiinit, joita sairastunut saattaa toistaa pakonomaisesti, luovat sairastuneelle turvaa ja hallinnan tunnetta. Ne ovat kuitenkin täysin vastakkaisia muutokselle, jota taas tarvittaisiin syömishäiriöstä toipumiseen.

Altistaminen syömishäiriön hoitokeinona. Kun joku puuttuu sairastuneen rutiineihin, siitä seuraa voimakas ahdistus- ja pelkoreaktio. Pelon taustalla on maaginen ajatus jostain kauheasta, mikä seuraa rutiinin rikkomisesta. Asian välttely ei kuitenkaan vähennä pelkoa, päinvastoin! Altistamisessa sairastunut joutuu kohtaamaan pelkoa aiheuttavan asian (esimerkiksi tavanomaisen kokoisen ruoka-annoksen, pelkoa aiheuttavan ruoka-aineen tai ravintolan ruokalistalta valitun ruuan), mutta sen sijaan että hänen annettaisiin vältellä sitä, välttämisreaktio estetään ja sairastunut tuetaan pelon läpi (esim. syömään koko annos, pelottavaa ruoka-ainetta tai ravintolassa ruokaa, jonka energiasisältöä hän ei tunne). Kun mitään katastrofaalista ei tapahdukaan, pelko vähenee. Toistuva altistaminen samalle pelolle johtaa tottumiseen: sairastunut ikään kuin siedättyy pelon aiheuttajalle. Altistamisterapia on tavanomainen tapa pakko-oireiden hoitamisessa ja toimii tutkimusten mukaan myös syömishäiriön hoidossa.

Miksi altistamista tarvitaan ruokailuissa? Koska sairastuneen turvaruuat sisältävät tyypillisesti vain vähän energiaa, aliravitsemustilassa niiden avulla on vaikea toteuttaa riittävän tehokasta ravitsemuskuntoutusta. Kun ruokavalio on kovin rajoittunut, myös sosiaalinen syöminen on kovin vaikeaa. Tämä voi huomattavasti vaikeuttaa opiskelua, työtä ja vapaa-ajanviettoa kuten matkustamista tai juhlimista. Sitä paitsi, mielitekojen täydellinen kieltäminen tekee niistä yleensä entistä pakottavampia ja niiden vastustamiseen joutuu käyttämään huomattavasti henkistä kapasiteettia.

Täydellinen toipuminen syömishäiriöstä tarkoittaa myös syömisen normalisoimista: normaali, terve ihminen voi syödä eri aikaan kuin tavallisesti, erilaisia ruoka-aineita, herkkuja, normaalia enemmän buffetista tai ruokaa, jonka energiasisältöä hän ei tunne ilman että hän ahdistuu tai yrittää kompensoida.

Mitä altistaminen vaatii läheiseltä? Altistaminen haastaa myös läheistä, sillä olisihan helpompaa antaa sairastuneen tehdä asiat omien rutiiniensa mukaisesti. Niinpä läheinen joutuu voittamaan oman pelkonsa: Mitä jos hän lopettaa syömisen kokonaan?! Tässä auttaa varasuunnitelman teko, kts. edellinen osio. Lisäksi läheiseltä vaaditaan vakuuttavuutta; jos oman pelkonsa näyttää sairastuneelle, ei hänkään usko, että haasteen kohtaaminen olisi turvallista. Tarvitaan sitkeyttä, sillä jos ensimmäinen kerta ei onnistu, ei pidä lannistua vaan yrittää uudestaan ehkä vähän kevennetyllä tavalla. Periksi ei kuitenkaan voi heti antaa. Lisäksi läheisen täytyy uskoa siihen, että sairastuneen lisääntynyt vastustus ei ole merkki syömishäiriön

Mistä altistaminen pitäisi aloittaa? Altistaminen kannattaa aloittaa asioista, jotka ovat välttämättömiä sillä hetkellä toipumisen etenemiseksi. Syömishäiriöstä toipumisen alkuvaiheessa ravitsemustilan korjaamisen pitäisi olla ensisijaista. Tällöin altistamisella pyritään siihen, että sairastunut saadaan syömään riittävästi energiaa sisältäviä ruoka-annoksia riittävän usein (5-6 kertaa päivässä). Tämä voi vaatia ensin annoskokoon suurentamista ja sen jälkeen tavanomaisten, mutta sairastuneelle pelottavien ruokien tuomista ruokailutilanteisiin. Kun ravitsemustila on paremmalla tolalla, voidaan keskittyä esimerkiksi joustavuuden lisäämiseen syömisessä, omien annosten koostamiseen tai syömiseen hankalammissa olosuhteissa kuten vaikka ravintolassa.

Kaksi tapaa altistaa. Altistamiseen on kaksi eri tapaa, joista toisessa altistaminen suoritetaan vaiheittain ja toisessa ”kerrasta poikki”.

Vaiheittainen tapa Kerrasta poikki - tapa
Kenelle?

Motivoituneelle ja yhteistyökykyiselle sairastuneelle

Kun odotettavissa melko vähän vastustusta

Sairaudentunnottomalle, ei-motivoituneelle sairastuneelle

Kun pienikin muutos aiheuttaa yhtä ison rähinän kuin suuri muutos

Milloin?

Kun pyritään esimerkiksi laajentamaan ja monipuolistamaan ruokavaliota, helpottamaan kodin ulkopuolista syömistä tms.

Kun pyritään ravitsemustilan nopeaan korjaamiseen eikä ole aikaa odotella toipumismotivaation heräämistä

Miten?

Tehdään sairastuneen kanssa lista peloista pienimmästä suurimpaan

Aloitetaan pienimmästä pelosta ja edetään pikkuhiljaa isompiin

Sovitaan etukäteen mitä ja milloin tapahtuu

Pelkojen aiheuttajia esitellään satunnaisessa järjestyksessä eikä yritetäkään aloittaa helpoimmasta

Ei kerrota sairastuneelle etukäteen mitä on tulossa

Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa altistaa, vaan valinta riippuu tilanteesta, sairastuneen ravitsemustilasta ja yksilöllisistä ominaisuuksista sekä hänen ja läheisen omista voimavaroista. Esimerkiksi jollekulle voi olla helpottavaa tietää, että altistus on tulossa, jotta siihen voi henkisesti varautua. Joku taas voi hermoilla etukäteen niin paljon, että on helpompaa olla tietämättä tulevasta. ”Kerrasta poikki” - tavassa läheinen voi joutua varautumaan joidenkin päivien tai muutamien viikkojen taisteluun – riittävätkö omat voimat siihen juuri nyt? Toisaalta aikaansaadut muutokset voivat sitten olla merkittävästi elämää helpottavia! Myös sairastuneen elämässä voi olla muutakin stressiä (esimerkiksi koulun tai opiskelun aiheuttamaa), ja tällöin pienemmätkin pelot voivat olla vaikeita kohdata. Toisaalta hyvällä hetkellä ylimääräistä motivaatiota kohdata haasteita ja mennä eteenpäin (esimerkiksi jonkin tietyn tavoitteen saavuttamiseksi – leirikoulu, vanhojen tanssit, abiristeily, valmistujaiset jne) kannattaa käyttää hyväkseen. Altistustapa voidaan valita myös pelon aiheuttaman haitan mukaan. Tällöin aloitetaan asioista, jotka vievät toipumista eniten eteenpäin juuri sillä hetkellä: esimerkiksi suurennetaan annoskokoa, jotta ruuasta saisi enemmän energiaa eikä yritetäkään tuoda uusia ruoka-aineita ruokavalioon. Sairastuneen edistyessä ja toipumisen edetessä altistamistapaa voi aina muuttaa.

Miten altistaminen toteutetaan tuloksekkaasti? Olisi hyvä, jos altistus lopetetaan onnistumiseen niin, ettei työnnetä sairastunutta sietorajan ulkopuolelle (vrt. eskalaatio). Tällöin kokemus on sairastuneelle palkitseva, etenkin jos hän itse oli halukas altistamiseen. Onnistumiset ruokkivat myös läheisen luottamusta omiin kykyihinsä toimia tukihenkilönä ja auttaa.

Toisto saa aikaan tottumisen. Samaa asiaa kannattaa toistaa monta kertaa erilaisissa tilanteissa. Jos esimerkiksi tavoitteena on, että sairastunut pystyisi käymään pullakahvilla kahvilassa ystävänsä kanssa, se voi vaatia aloituksen siitä, että hän syö hoitoyksikössä pullan yhdessä hoitajan kanssa, sitten läheisen kanssa. Sen jälkeen pullaa syödään kotona läheisen kanssa, sitten kahvilassa läheisen kanssa. Lopuksi kun edelliset sujuvat ilman ongelmia, vuorossa on pullan syöminen kahvilassa ystävän kanssa.

Kun altistusta lisätään, ei kannata vaikeuttaa montaa asiaa kerrallaan. Jos tavoitteena on vaikkapa syödä pitsaa ravintolassa perheen kanssa ja lähtötilanteessa sairastunut ei pysty syömään mitään muiden läsnä ollessa, lähdetään altistamaan helpommalla ruualla yhden läheisen kanssa kotona. Sitten tarjotaan pitsaa tämän läheisen kanssa ja tämän sujuessa lisätään mukaan perheenjäseniä rauhallisissa kotioloissa. Kun pitsan syöminen kotona sujuu koko perheen kanssa, voidaan ajatella siirtymistä vaikeampaan ympäristöön.

Altistamisessa pätevät aivan samat säännöt kuin ruokailujen tukemisessakin. Alussa ympäristön kannattaa olla häiriötön ja rauhallinen, mutta syömishäiriöajatusten harhautuskeinoihin kannattaa panostaa. On erittäin tärkeää, että altistuksen tukihenkilö käyttäytyy rauhallisesti eikä epäröi. Jos sairastuneella on vaikeaa, hänelle osoitetaan empatiaa (huomaan että tämä on vaikeaa, mutta se on helpompaa ensi kerralla!), mutta heti perään myös kehotetaan jatkamaan toimintaa (no niin, otapa seuraava pala). Tehtävä palastellaan tarvittaessa pieniin osiin eikä oleteta, että sairastunut selviäsi heti kaikesta. Sitten häntä ohjataan eteenpäin lempein kehotuksin. Tukihenkilö ei sorru väittelyyn altistuksen tarpeellisuudesta tai lähde käymään kauppaa siitä mikä riittää tai ei. Mikäli sairastuneella on jokin tietty motivaattori (esimerkiksi toive lähteä matkalle, jossa pitäisi pystyä syömään ulkona), siitä muistutetaan häntä tarvittaessa. Jos sairastunut käyttäytyy provosoivasti tai latelee loukkauksia, vedetään ylle teflonpinta eikä anneta niiden päästä iholle. Tukihenkilön tehtävänä on myös nähdä tilanne kokonaisuutena ja huomioida hyvin menneet, onnistuneet asiat siinä missä sairastunut usein näkee vain vaikeuksia tai epäonnistumisia. Mikäli sairastunut sietää kiittämistä (alkuvaiheessa näin ei välttämättä ole), kiitetään nimenomaan yrittämisestä ja suunnataan katse tulevaisuuteen (olit rohkea, kun yritit, seuraavalla kerralla onnistut varmasti / se on jo paljon helpompaa!).

Kuinka usein voi tai pitäisi altistaa? Vaikka syömishäiriötä ei millään tavalla haastettaisikaan, sairastunut ahdistuu joka tapauksessa tilanteista, joihin joutuu. Tällöin hän pyrkii itse rajoittamaan ja kaventamaan elämäänsä hallitakseen ahdistustaan, ja seurauksena on taantuminen. Altistustilanteessa syömishäiriön tuottama ahdistus kohdistuu itse altistukseen, ei perusasioihin, jolloin seurauksena on edistyminen ja elinpiirin laajeneminen. Näin ahdistuksen lopputulema on kuitenkin positiivinen ja toipumista edistävä. Altistamista ei siis tarvitse vältellä siksi, että sairastunut saisi ahdistuksesta ”lepoaikaa”.

Mitä harvemmin altistamista tapahtuu, sen suuremmaksi läheiselle kasvaa kynnys toteuttaa sitä. Altistaminen ei myöskään toimi siedätyksenä, jos toistoa on kovin vähän tai harvoin. Riippuen tilanteesta ja tavoitteista, altistusta voidaan toteuttaa päivittäin tai viikoittain. Harvemmin toteutettuna se ei enää toimi niin hyvin. ​​
​​​​​​​​​​​​

 Ruokailuiden tukeminen

Ruokailutilanteet ovat mitä suurimmassa määrin altistustilanteita. Niissä on ajatus, että ruoka on jokaiselle välttämättömyys eikä syömisestä näin ollen voi tinkiä. Tavoitteena on saada sairastunut syömään ainakin hiukan enemmän kuin syömishäiriö olisi antanut hänen syödä.

Ilmapiiri. Koska syöminen herättää etenkin ravitsemuskuntoutuksen alkuvaiheessa sairastuneessa silkkaa kauhua, on äärimmäisen tärkeää, että ruokailutilanne pyritään rauhoittamaan ja siitä karsimaan pois häiritsevät tekijät. Näin tilanne on sairastuneelle mahdollisimman turvallinen ja syöminen suuremmalla todennäköisyydellä onnistuu, mikä vähentää tukena toimivan läheisen kuormitusta. Myös ruokailun tukihenkilön on helpompi keskittyä valvontaan. Kun toipuminen etenee ja sairastunut suhtautuu syömiseen vapautuneemmin, ei asialla ole enää niin merkitystä. Ohessa keskusteluaiheita, jotka yleensä pahentavat tilannetta ruokapöydässä.

Ruokapöytä ei ole oikea paikka

  • syömisen epäonnistumisen seuraamusten tai toipumisen tavoitteiden asettamiselle
  • hankalien tunteiden käsittelylle ja niistä keskustelemiselle
  • painopuheelle (esim. millainen kehon tulisi olla ja millainen paino olisi hyvä kellekin)
  • perheenjäsenten tai tukihenkilön omien laihdutuspyrkimysten tai ruokavalioiden esittelylle
  • eri perheenjäsenten annoskokojen vertailulle
  • ruuan terveellisyyden tai eettisyyden ruotimiselle
  • eri ruoka-aineiden arvottamiselle (esim. sokeri on pahasta, eläinrasvoja pitäisi syödä mahdollisimman vähän, herkut ovat tarpeettomia)

Asenne ja ilmaisut. On tärkeää, että sairastuneen ruokailua tukeva henkilö on itse vakuuttunut tai ainakin näyttää ulospäin siltä, että sairastuneelle tarjolla olevan ruuan syöminen on täysin turvallista. Tukihenkilön epävarmuus tai kauhistelu esimerkiksi annoskoon tai eri ruoka-aineiden suhteen lisää myös sairastuneen kauhua ja vastustusta. Sinä annat luvan syödä, kun syömishäiriö yrittää kieltää sen!

Hyviä toisteltavia ilmaisuja ovat esimerkiksi ruoka on lääkettä, tarvitset tämän kaiken. Jos sairastunut kyselee, miten kauan tätä ”pakkosyöttämistä” kestää, voi vastata vaikka: niin kauan kunnes syöminen ei enää ahdista – viitaten mielen toipumiseen, ei painokiloihin tai johonkin tavoitepainoon.

Lyhyet, lempeät kehotukset toimivat paremmin kuin pitkä saarna syömisen eduista: Otapa seuraava haarukallinen / Juopa kulaus maitoa / Ota haukkaus leivästä, se on täysin turvallista! Alkuvaiheessa voi olla tarpeen avittaa jokaista suupalaa, jotta sairastunut saa syötyä ruuan loppuun.

Kannattaa muistaa, että mitä enemmän syömishäiriötä haastetaan (esimerkiksi normaalilla annoskoolla tai pelkoruualla), sitä suurempi meteli ja vastustus siitä seuraa. Sairastunut voi yrittää provosoida sinua hermostumaan esimerkiksi haukkumalla ruokaa tai sinua, jotta voisi lähteä ruokapöydästä ja ilmoittaa: No niin, nyt sä suututit mut! En syö enää mitään ja se on sun syytä! Provosointiyrityksiin kannattaa siis suhtautua kärsivällisyydellä ja lempeydellä: Ikävä että sinusta tuntuu tuolta, mutta haukkaapa nyt leipääsi. Väittelyyn houkuttelu on erittäin tavallista, katso esimerkkejä alla. Jos sairastunut tai sinä itse kiihdytte liikaa, kannattaa ottaa aikalisä: Tästä ei kannata keskustella enempää, nyt syödään loppuun ja puhutaan myöhemmin.

Kun sairastunut sanoo Väittelyyn johtava vastaus Eteenpäin ohjaava vastaus
En voi syödä tuota leipää, vehnä on epäterveellistä! Sinä tarvitset hiilihydraatteja. Sitä paitsi olet aina pitänyt tästä leivästä! Tiedän että se on vaikeaa, mutta olen tässä ja autan sinua. Haukkaapa nyt.
Kuinka paljon tässä jälkiruuassa on kaloreita?! Siinä täytyy olla ihan hirveästi rasvaakin! Ei siinä nyt niin paljon ole! Aivosi tarvitsevat rasvaa, etkö halua parantua? Huomaan, että sinua pelottaa. Minä syön kanssasi. Tämä on juuri sitä mitä tarvitset. Otapa lusikallinen.
Tässä on liikaa ruokaa, en voi syödä sitä kaikkea! Eihän siinä ole kuin yksi annos. Me voidaan vaikka mitata! Siinä on juuri sopiva määrä. Tiedän täsmälleen kuinka paljon tarvitset. Voit luottaa minuun!
En ole vielä nälkäinen! En syö tuota! Jos et syö tuota niin…! Huomaan, ettet haluaisi syödä. Mutta nyt on ruoka-aika ja silloin syödään. Aloitapa nyt.

Harhauttaminen. Sairastuneen kokemaa pelkoa ja ahdistusta ruokapöydässä voi yrittää vähentää harhauttamalla eli antamalla sairastuneelle muuta ajattelemista tai huomion kohde. Harhautuksena voi toimia tukihenkilöiden ylläpitämä kevyt keskustelu jostain täysin muusta kuin käsillä olevasta tilanteesta, musiikin tai äänikirjan kuuntelu, ääneen lukeminen, sanaristikon tai sudokujen ratkominen, videoiden katselu tai joku muu asia, mikä saa ajatukset pois lautasella olevasta ruuasta. Pidä kuitenkin huolta siitä, ettei harhauttaminen vie omaa huomiokykyäsi muualle!

Huijaaminen ruokapöydässä. On hyvä tiedostaa, että ruokailua tukevan on syytä olla tarkkana ruokapöydässä huijaamisyritysten varalta. Sairastunut saattaa yrittää ruokailun aikana kiinnittää huomiosi jonnekin muualle, jonka aikana hän esimerkiksi yrittää piilottaa ruokaa hihoihin, taskuihin, alushousuihin tai pöydän alle, pyyhkiä rasvan tai salaatinkastikkeen vaatteisiinsa, pöytäliinaan tai hiuksiin tai antaa ruokaa lemmikille. Hän saattaa sotkea lautasensa niin, että näyttää siltä kuin hän olisi syönyt enemmän kuin oikeasti on vatsaan päätynyt. Sairastunut voi murustella syötävät leivät pitkin pöytiä tai kuoria perunat tai hedelmät mahdollisimman paksusti, jotta syötävää jäisi vähemmän. Hän voi yrittää laimentaa jääkaapissa olevia avatuissa pakkauksissa olevia juomia huomaamattasi. Hyvin tavallista on, että sairastunut yrittää käydä kauppaa kanssasi siitä mitä vielä tarvitsee syödä ja mitä ei, lupaamalla esimerkiksi syödä seuraavalla kerralla enemmän. Nämä lupaukset kuitenkin harvoin toipumisen alkuvaiheessa toteutuvat. Siinä vaiheessa, kun sairastunut kieltäytyy toteuttamasta lupaustaan, maito on jo kaatunut.

Huijaamiseen kannattaa puuttua lempeästi mutta määrätietoisesti kertomalla omista havainnoistaan ja toteamalla, ettei tällainen voi jatkua. Ruoka on lääkettä, tarvitset tämän kaiken. Tiedän että se on vaikeaa, mutta minä olen tässä ja autan! Pelkkä asian toistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan tilaisuudet huijata kannattaa yrittää minimoida (esim. valvontaa/valvojia lisäämällä, korvaamalla hukattu ruoka uudella, poistamalla pöytäliinan tai servietit ruokapöydästä, tarkistamalla taskut ruokailun jälkeen). Kun syömishäiriö saa mahdollisuuden, se yrittää myös käyttää sen. Jos sairastuneen annetaan jatkaa huijaamista ajatellen, että näin vältetään yhteenotto, se palkitsee häntä syömishäiriökäyttäytymisestä ja yleensä vain lisää yrityksiä. Sehän sairastuneen mielestä tarkoittaa, että kukaan ei oikeasti välitä syönkö vai en! Korjaavat toimenpiteet tehdään päättäväisesti mutta ystävällisesti, sillä syöminen on välttämätöntä enkä voi antaa syömishäiriön estää sitä - ei vihaisesti koska kerran temppuilet tuolla tavalla!

Entä jos syöminen ei onnistu? Kukaan ei onnistu joka ikinen kerta. Yksi syömätön tai puoleksi syöty ateria ei ole katastrofi, ellei ravitsemustila ole todella huono. Tällöin pitäisi jo harkita somaattista osastohoitoa, etenkin jos tilanne jatkuu yli vuorokauden. Tavoitteeksi kannattaa kuitenkin ottaa, että seuraavalla kerralla sairastunut syö enemmän. Kuten luvussa 1 kerrottiin, ravitsemustilan korjaaminen on edellytys aivojen toipumiselle, joten pitkällä tähtäimellä tavoitteena on saada syöminen onnistumaan kerta kerralta paremmin.

Huonosti sujuvia ruokailuja silmällä pitäen kannattaa miettiä etukäteen muutama varasuunnitelma, joiden sisältö riippuu tilanteesta ja sairastuneen fyysisestä kunnosta. Jos ja kun varasuunnitelman joutuu ottamaan käyttöön, tärkeintä on näyttää siltä, että tiedät tismalleen mitä olet tekemässä. Varasuunnitelmasta voi keskustella sairastuneen kanssa ruokailun ulkopuolella, rauhallisina hetkinä (perustaso, kts. eskalaatio edellä) esimerkiksi näin: Tämä ei voi jatkua näin kovin pitkään, menet kovin huonoon kuntoon. Me (toteutamme varasuunnitelman), jos et syö kaikkea mitä kuuluu. Sinulla on X päivää aikaa yrittää korjata tilanne. Voi olla että (varasuunnitelma) on joka tapauksessa tarpeen, mutta koitetaanko kuitenkin välttää sitä?

Alla erilaisia mahdollisia varasuunnitelmia. Sopiva sisältö riippuu tilanteesta ja sairastuneen fyysisestä kunnosta.

Tämä on riittävän hyvä suoritus tällä kertaa, nyt tehdään… (jotain muuta, joka vie ajatukset pois ja muistuttaa, että elämää on syömishäiriön ulkopuolella).

Ok, voit korvata tuon lopun yhdellä Nutridrinkillä (varmista riittävä määrä ravitsemusterapeutilta).

Et valitettavasti voi mennä iltakävelylle / liikuntaharrastukseen / kouluun, vaan sinun täytyy levätä, koska et ole saanut riittävästi energiaa.

Selvä, lisätään tämä loppu sitten seuraavalle välipalalle / aterialle. (Mahdollista satunnaisesti, ei säännöllisesti)

Harmi sentään, sitten sinun täytyy palata osastolle! (Kun kyseessä kotiloma, sovi asiasta etukäteen osaston kanssa)

Meidän pitää sitten mennä päivystykseen. (Jos syömättömyys kestää yli 24h)

Se, miten kauan yhden aterian kanssa yritetään ennen varasuunnitelmaan siirtymistä, riippuu tilanteesta, tukena olevan läheisen voimavaroista ja sairastuneen ravitsemustilasta. Jos ravitsemustila on huono, yrittämiseen kannattaa panostaa kauemmin. Mahdollisia vaihtoehtoja on yrittää

  • niin kauan, että sairastunut on syönyt koko aterian (tämä vaatii usein molempien vanhempien panostusta / vuorottelua ja runsaasti ylimääräistä ruokaa siltä varalta, että sairastunut heittää annoksensa lattialle tms)
  • jonkin ennalta määrätyn ajan, esim. yhden tunnin verran (aikarajoja käytetään usein osastohoidossa)
  • niin kauan kuin ajattelet sairastuneen (ja itsesi) sietävän tilannetta ennen totaaliräjähdystä

Jos varasuunnitelmaan siirrytään, sen ei pidä vaikuttaa rangaistukselta, vaan välttämättömältä seuraukselta sairastuneen hengen ja terveyden turvaamiseksi. Sairastuneelle voi hyvin sanoa: Tämä on alussa vaikeaa, mutta muuttuu kerta kerralta helpommaksi. On riittävän hyvä voittaa pieniä taisteluita kerrallaan – pienetkin onnistumiset auttavat läheistä voimaantumaan - kunhan pyrkii asettamaan tavoitteen aina hiukan korkeammalle seuraavalla kerralla.

Jälkilöylyt. Ruokailujen tukeminen ei lopu viimeiseen suupalaan, sillä sairastunutta saattaa ahdistaa syöty ruokamäärä. Sairastunutta ei pitäisi jättää yksin heti ruokailun jälkeen vaan valvontaa kannattaa jatkaa, sillä tunnepuuskat ja itsensä vahingoittaminen ovat mahdollisia. Osalla esiintyy tyhjentäytymiskäyttäytymistä, ja silloin vessakäynnit on syytä estää tunnin ajan. Myös pyrkimystä pakkoliikuntaan voi esiintyä – toki sairastunut voi pakkoliikkua myös ennen ruokaa!

Harhauttaminen on ruokailun jälkeenkin hyvä tapa torjua syömishäiriöajatuksia. Sellaisena voi toimia esimerkiksi TV:n katselu (toimii myös ruokalepona), palapelin kokoaminen, lautapelit, piirtäminen tai väritystehtävät, valokuvien katselu tai pleikkaripeli. Perheessä sisaruksia voi hyvin hyödyntää ruokailun jälkeisessä harhauttamisessa, kun sairastunut on lapsi tai nuori. Myös vanhemmat voivat vuorotella tukemisessa niin, että ruokailua valvonut keräilee voimiaan, kun toinen vanhempi taas jatkaa valvontaa syömisen jälkeen.

Sairastunut voi myös kokeilla ahdistuksensa hallintaan erilaisia hengitysharjoituksia. Syömishäiriöliitto on koonnut avuksi oppaan, joka löytyy täältä.

Miksi on tärkeää jatkaa ruokailujen tukemista riittävän pitkään? Tutkimusten mukaan toipumisen aikana syömishäiriön aiheuttamat fyysiset, sosiaaliset ja emotionaaliset oireet häviävät ensin, mutta käyttäytymisen ja ajatuksen tasolla muutoksiin menee kuukausia, jopa yli vuosi siitä, kun ravitsemustila on korjaantunut. Ei kannata siis olettaa, että ruokailujen tukeminen olisi ensimmäinen asia, josta voisi toipumisen aikana tinkiä!

Vastuun siirtäminen ei ole tuloksellista ennen kuin sairastunut 1) suhtautuu syömiseen positiivisemmin 2) on lopettanut yritykset huijata, rajoittaa tai kompensoida aina kun valvojan silmä välttää. Kun nämä edellytykset täyttyvät, valvontaa voi keventää ja sairastuneen vastuuta lisätä alkaen helpoimmista asioista. Isojen takapakkien välttämiseksi vastuun siirto kannattaa tehdä pienin askelein ja sillä varauksella, että sekä fyysisen että psyykkisen toipumisen tulee jatkaa etenemistään. Mikäli näin ei tapahdu, valvontaa pitäisi taas tilapäisesti lisätä.

Läheisen on kuitenkin hyvä tiedostaa, että tuen tarve muuttuu toipumisen aikana. Alussa ruokailut voivat olla tuskallisia ja ahdistavia niin sairastuneelle kuin tukena olevalle läheisellekin, mutta ne muuttuvat matkan varrella helpommiksi. Vaikka tukea joutuisikin antamaan pitkään, se ei koko aikaa kuormita läheistä yhtä paljon kuin toipumisen alkuvaiheessa.

Viimeisten kilojen ahdistus. On havaittu, että rajoittavista syömishäiriöistä toipuvilla esiintyy usein massiivinen ahdistuspiikki alipainon korjaantumisen loppumetreillä painon lähestyessä henkilön omaa hyvinvointipainoa. Tällöin toipuvan mielessä pyörivät ajatukset: Mitä jos painon nousu jatkuu loputtomiin?! Lihonko ryhävalaaksi?! Kuinka kauan vielä pitäisi syödä näin paljon?! Asiaa pahentaa vielä aliravitsemuksesta toipuvan usein kokema pohjaton nälkä (kts. osio 1. Minnesota-tutkimus): Olenko sairastunut ahmintahäiriöön?! Mikä minussa on vikana?! Samaan ansaan saattaa mennä läheinenkin alkaen kyseenalaistaa ravitsemuskuntoutuksen jatkoa ja toppuutellen syömistä. Tällöin on suuri riski sille, että sairastunut joko palaa rajoittamiseen tai jää puolitoipuneeseen tilaan, jolloin henkisestä kapasiteetistä suhteettoman iso osa kuluu edelleen kalorien laskemiseen sekä syömisen ja liikkumisen suunnitteluun, vaikka fyysisesti tilanne näyttäisikin hyvältä.

Viimeisten kilojen ahdistus menee kuitenkin ohi, kunhan elimistön annetaan kunnolla toipua ja painon korjaantua. Tässä kohtaa pätee ajatus: Syödä täytyy niin kauan, ettei syöminen enää ahdista. Ahdistuksen ollessa päällä syömishäiriöstä toipuva saattaa kuitenkin vaatia hetkellisesti enemmän tukea ja kannustusta syömisen onnistumiseksi. ​​​​​​​​​​​​​​​​​

 ‭(Hidden)‬ style