Muutokseen motivoiminen

​​​​Syömishäiriö sairautena ja siitä toipuminen etenee vaiheittain. Vaiheiden kesto on yksilöllinen vaihdellen kuukausista vuosiin. Vaiheissa voidaan myös palata taaksepäin.

Jotta sairastunut etenisi sairauden vaiheesta toiseen ja voisi toipua, hänen tulisi kyetä muuttamaan käyttäytymistään. Eri vaiheissa sairastuneen kyky vastuunottoon ja rohkeus tehdä muutoksia on kuitenkin erilainen. Sairastuneen läheisenkin täytyy motivoitua muuttamaan omaa käyttäytymistään suhteessa sairastuneeseen ja tämän syömishäiriöön, mutta usein tämä tapahtuu huomattavasti nopeammin kuin sairastuneella. Tämä saattaa herättää turhia odotuksia, harmistumista ja ristiriitoja läheisen ja sairastuneen välillä.

Läheinen voi tukea sairastuneen muutosmotivaation kehittymistä ja auttaa muutosten suunnittelussa, toteutuksessa ja ylläpitämisessä. Tässä osiossa käsitellään muutosmotivaatiota, syömishäiriön vaiheita ja niiden tunnistamista sekä sitä, miten läheisen kannattaa eri vaiheissa keskustella sairastuneen kanssa.


 Syömishäiriön vaiheet ja muutosmalli

Syömishäiriö sairautena etenee tiettyjen vaiheiden kautta, joita yleisimmin kuvataan monivaiheisella kaarimallilla. Sen mukaan sairauden alussa sairastunut ensin ”kuhertelee” syömishäiriön kanssa, se antaa sairastuneelle itsetuntoa sekä kontrollin ja hallinnan tunnetta. Pikkuhiljaa syömishäiriö alkaa kuitenkin ottaa enemmän kuin antaa, kuin narsistinen kumppani. Tässä kärsimysvaiheessa sairastunut huomaa, ettei olekaan enää “puikoissa” vaan syömishäiriö kontrolloi kaikkea. Elämä on rajoittunutta ja ahdistuksen täyttämää, mutta sairastunut ei näe vielä mitään tietä ulos. Kun toive muutoksesta herää, sairastunut ymmärtää, ettei kauheuden tarvitse jatkua vaan elämää on syömishäiriön ulkopuolellakin. Hän alkaa miettiä ja suunnitella keinoja, joilla pääsisi siitä irti. Sen jälkeen sairastunut alkaa tehdä muutoksia, jotka johtavat aikanaan paranemiseen. Syömishäiriön eri vaiheet voivat kestää kuukausia tai jopa vuosia, ja vaiheiden välillä voidaan mennä myös takapakkia, esimerkiksi ravitsemustilan syystä tai toisesta huonontuessa.

Olennaista toipumisessa on siis muutos käyttäytymisessä. Ilman muutosten tekemistä sairastunut junnaa paikoillaan eikä lopullista toipumista voi tapahtua. Muutosten tekeminen itse vaatii motivoitumista ja suurta rohkeutta. Muutosmotivaatiota voisi nimittää myös toipumisrohkeudeksi! Kaarimallista puuttuu kuitenkin vaihe, jossa tehtyjä muutoksia ylläpidetään. Toipumistoiveesta innostuneena sairastunut saattaa esimerkiksi lisätä syömistään, mutta vatsan täyttyessä ja alipainon lähtiessä korjaantumaan lihomisen pelko aktivoituu ja herättää suunnatonta ahdistusta. Muutosta, tässä tapauksessa runsaampaa syömistä pitäisi kuitenkin jatkaa eli ylläpitää kuukausia ja jopa vuosia, jotta ravitsemustila ja aivot pääsisivät kunnolla korjaantumaan! Tämä ylläpitovaihe onkin toipuvalle usein kaikkein työläin ja pelottavin vaatien yhtä lailla tukea ja kannustusta. Siksi muutokseen motivoitumista voidaan kuvata myös transteoreettisella muutosmallilla (kuvassa alla), jossa toipumista edeltää tehtyjen muutosten ylläpito. Myös tässä muutosmallissa sairastunut saattaa pysähtyä johonkin vaiheeseen (useimmiten muutosten valmisteluun), sahata eri vaiheiden välillä tai pyöriä ympyrässä useita kierroksia ennen lopullista toipumista. On myös mahdollista, että sairastunut on jossain asiassa pidemmällä muutoksessa kuin toisessa.

Syömishäiriön vaiheiden tunnistamisesta ja muutosmallista on hyötyä myös läheiselle. Kun sairaus todetaan tai käy ilmi läheiselle, hänenkin täytyy motivoitua tekemään muutoksia omassa käyttäytymisessään. Syömishäiriön haastaminen ja tukeen panostaminen vaativat myös läheiseltä paljon. Läheinen kuitenkin usein näkee muutostarpeen ja motivoituu nopeammin kuin sairastunut, sillä häntä ei hidasta sairaudentunnottomuus ja poikkeava aivojen toiminta. Tämä johtaa siihen, että läheinen on hetken päästä aivan eri muutoksen vaiheessa kuin sairastunut. Tämä johtaa herkästi ristiriitoihin ja turhautumiseen kotona. Siksi on helpottavaa ymmärtää, missä vaiheessa sairastunut on, mikä on hänen valmiutensa hyväksyä muutosten tarve ja miten läheinen voi suhteuttaa omaa toimintaansa juuri tähän vaiheeseen sopivaksi.

Muutosmallin eri vaiheiden tuntomerkit

Seuraavassa taulukossa on koottu eri vaiheille ominaisia piirteitä.

Vaihe Tuntomerkkejä
Esiharkinta (kuherrusvaihe) Ei sairaudentuntoa, asiat ovat hyvin eikä mitään tarvetta muutokseen ole. Pitkittyneessä tai uusiutuneessa tilanteessa on mahdollista, että sairastunut kokee, ettei mistään ole aiemmin ollut apua. Avun torjunta ja hoidon vastustaminen ovat tyypillisiä, keskusteluun syömishäiriöstä ei haluta ryhtyä. Muutoksia tehdään vain pakon edessä, mutta palataan välittömästä vanhaan, jos valvonta puuttuu. Mieluummin kuolen kuin elän lihavana läskinä!
Harkinta (kärsimysvaihe) Sairastunut alkaa huomata, että hänellä on ongelma. Ajatukset ovat kuitenkin hyvin ristiriitaisia: Voisin toipua, jos minun ei tarvitsisi lihoa yhtään! Valmius tiedon vastaanottamiseen kasvaa, mutta muutokseen ei vielä haluta sitoutua. Sairastunut punnitsee muutoksen hyviä ja huonoja puolia: Mitä minulle jää, jos luovun syömishäiriöstä?! Uskallanko?
Valmistelu (toive muutoksesta) Sairastuneen halu muuttua vahvistuu, samoin aikomukset aloittaa muutokseen tähtäävä toiminta. Motiiveja käydään läpi ja niistä haetaan voimaa muutoksen aloittamiseen. Sairastunut voi puhua paljon siitä, mitä pitäisi tehdä: Huomenna minä aloitan syömään paremmin / lopetan oksentamisen! Toimintaa on kuitenkin puhetta vähemmän. Joskus sairastunut jää jumiin hyvän toimintasuunnitelman puuttuessa.
Toiminta (muutosten tekeminen) Omaa käyttäytymistä lähdetään muuttamaan ja rutiineja haastamaan itse. Sairastunut saattaa voimaantua huomattavasti kyvystään tehdä jotain syömishäiriön sääntöjä rikkovaa. Innostus muutoksesta voi johtaa yrityksiin edetä valtavin harppauksin ja siihen, että sairastunut yliarvioi omat voimavaransa.
Ylläpito Arki iskee ja alkuinnostus hälvenee. Muutosten aiheuttama ahdistus lisääntyy. Syömishäiriöajatuksia voi edelleen tulla ja mennä. Toipuminen saattaa pelottaa. Pettymyksiä tulee, kun kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan eikä olo olekaan koko ajan hyvä. Uusia toimintatapoja pitäisi siitä huolimatta lujittaa omaan arkeen sopiviksi, eikä lipsahtaa takaisin vanhoihin syömishäiriörutiineihin.
Paheneminen Syömishäiriöajatukset lisääntyvät ja johtavat syömishäiriökäyttäytymiseen, jos niihin takertuu. Ympäristölle tämä näkyy ”vanhojen merkkien” palaamisena (esim. joustamattomuus lisääntyy, annoskoot pienenevät, tunnepuuskat palaavat). Sairaudentunnottomuus lisääntyy ja sairastunut voi kieltää ongelmat. Toisaalta sairastunut voi kokea häpeää ja syyllisyyttä omasta ”kykenemättömyydestään”.

Harjoitus 4.

Yritä tunnistaa, missä muutoksen vaiheessa sairastunut tällä hetkellä on. Miksi ajattelet näin? Entä missä vaiheessa itse olet?

Oletko huomannut tämän aiheuttavan ristiriitoja suhteessasi sairastuneeseen? Mitä voit itse tehdä vähentääksesi näitä ongelmia?​​​

 Mitä toipuminen syömishäiriöstä tarkoittaa?

Syömishäiriöstä toipumiselle ei ole olemassa virallisia kriteereitä. Usein ajatellaan, että henkilö on toipunut, jos ei enää täytä syömishäiriön diagnostisia kriteereitä. Näkyvien tai mitattavien oireiden puute ei kuitenkaan korreloi ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja toimintakykyyn. Sekä ammattilaiset että syömishäiriöstä toipuneet ovat samaa mieltä siitä, että paino on huono mittari toipumisen suhteen.

Asiasta on tutkimusnäyttöäkin. Vuoden 2019 lopulla julkaistun tutkimuksen mukaan (387 syömishäiriötä sairastanutta nuorta, joiden kasvukäyrät ja sairauden kulku olivat tiedossa) mukaan syömishäiriöstä toipumisessa on useita osa-alueita. Fyysinen toipuminen kattaa aliravitsemuksen merkkien häviämisen (mm. verenpaineen ja sykkeen normalisoitumisen), painon normalisoitumisen ja hormonitoiminnan käynnistymisen. Käyttäytymisen toipuminen kattaa mm. joustavuuden lisääntymisen (rutiineista ja pakoista luopumisen), sen ettei toipuva yritä rajoittaa ruuan laatua tai määrää eikä tarvitse enää aktiivista tukea selviytyäkseen ruokailusta. Kognitiivinen toipuminen tarkoittaa sitä, ettei toipuva kärsi enää syömishäiriöajatuksista, kehonkuvan häiriöstä tai itseinhosta. Emotionaalinen toipuminen tarkoittaa mielialan kohoamista ja tunnepuuskien häviämistä ja sosiaalinen toipuminen sitä, että toipuva kykenee osallistumaan kouluun, opiskeluun tai työhön ja pystyy ylläpitämään ystävyyssuhteita ja romanttisia ihmissuhteita tavalliseen tapaan. Kun tarkasteltiin toipumisen kulkua kokonaisuutena, ensin tapahtui fyysinen toipuminen. Sitä seurasivat sosiaalinen ja emotionaalinen toipuminen muutamia kuukausia fyysisen toipumisen jälkeen. Käyttäytymisen tasolla tapahtuva toipuminen seurasi keskimäärin puoli vuotta sosiaalisen ja emotionaalisen toipumisen jälkeen. Kognitiivinen toipuminen tapahtui yleensä viimeisenä yli vuosi fyysisen toipumisen jälkeen. Kaikki toipumisen osa-alueet eivät myöskään tapahtuneet samassa painossa. Se paino, mikä riitti fyysiseen toipumiseen, harvoin riitti muuhun. Sosiaalinen ja emotionaalinen toipuminen tapahtuivat keskimäärin 1,5 kg korkeammassa painossa ja käyttäytymisen sekä kognition toipuminen vasta keskimäärin 3-3,5 kg korkeammassa painossa kuin fyysinen toipuminen. Pelkkä paino on siis huono mittari toipumisesta eikä fyysinen toipuminen vielä tarkoita sitä, että tukemisen voi lopettaa. Tämän takia toipumisessa kannattaisi panostaa siihen, että kaikki toipumisen osa-alueet käydään läpi eikä ravitsemustilaa päästetä huononemaan kesken toipumisprosessin.

Kokonaisvaltainen toipuminen tarkoittaa muutakin kuin painon normalisoitumista. Se tapahtuu myös tunteiden, ihmissuhteiden, käyttäytymisen ja ajatusten tasolla.

Syömishäiriöstä toipuneet kuvaavat paranemista usein prosessina, jossa suhde ruokaan, syömiseen, kehoon, itseen ja muihin ihmisiin on keskiössä. Syömishäiriön itse kokeneelle toipuminen tarkoittaa esimerkiksi:

Sitä, että voi elää normaalia elämää ilman jatkuvaa tarvetta kontrolloida syömistä ja liikkumista.

Että on rento suhde ruokaan, painoon ja kehoon. Että pystyy käsittelemään tunteita muulla tavoin kuin paastoamisen/ahmimisen kautta.

Että pystyy elämään normaalia elämää ilman ruoan, liikunnan ja painolukemien pakonomaista kontrollia.

Että pystyy rentoutumaan ja viettämään aikaa muiden kanssa ilman jatkuvia syömishäiriöön liittyviä ajatuksia.

Toivuttuaan syömishäiriöstä henkilön tulisi pystyä syömään itse ilman valvontaa riittävästi, ruuan laadusta ja ravintoaineiden tasapainosta tinkimättä. Hän pystyy näin ylläpitämään iänmukaisen itsenäisesti omaa hyvinvointipainoaan – lapsen ja varhaisnuoren ei tarvitsekaan pystyä käymään kaupassa tai suunnittelemaan ja valmistamaan omia aterioitaan, mutta aikuisen tai aikuisuutta lähestyvän nuoren pitäisi hallita tämä. Toipunut pystyy hyväksymään ja sietämään (huom! ei tarvitse rakastaa, harvapa meistä näin pystyy jatkuvasti tekemään) ruumiinsa kokoa, muotoa tai painoa ilman että niille tarvitsee jatkuvasti yrittää tehdä jotain. Toipunut ei harjoita syömishäiriökäyttäytymistä kuten paastoamista, rajoittamista, ahmimista ja tyhjentäytymistä. Hän pystyy nauttimaan säännöllisestä liikunnasta ilman tarvetta pakonomaiseen liikkumiseen ja on pystynyt palaamaan normaaleihin aktiviteetteihin koulun, opiskelun tai työn, perheen, sosiaalisen elämän sekä harrastusten suhteen. Nuorilla ja aikuisilla tämä tarkoittaa myös seurustelua ja romanttisia suhteita. Toipunut on vapaa jatkuvasta ruuan, painon ja ruumiinkuvan miettimisestä. Tulevaisuutta ja terveenä pysymistä ajatellen on hyvä, että toipunut omaa tietoisuuden siitä, että hänellä on alttius syömishäiriöön. Hän ymmärtää, että tietyt asiat voivat toimia syömishäiriökäyttäytymistä laukaisevina tekijöinä, ja että hän voi itse toiminnallaan estää uudelleen sairastumisen (kts. alla Relapsin estosuunnitelma). ​
​​

 Mikä motivoi toipumaan syömishäiriöstä?

Muutokseen motivoivat tekijät voidaan jakaa ulkoisiin ja sisäisiin motivaattoreihin.

Ulkoiset motivaattorit

Ulkoiset motivaattorit ovat ulkoa päin asetettuja rajoituksia, pakkoja tai täkyjä sairastuneelle. Niitä tarvitaan usein sairauden ja hoidon alkuvaiheissa, jolloin sairastuneella ei ole sairaudentuntoa tai omaa halua toipua. Tavanomaisia ulkoisia motivaattoreita ovat muun muassa

  • yksityisyyden rajoittaminen: esimerkiksi ruokailuiden, liikuntakiellon ja vessakiellon valvominen tai huoneen oven auki pitäminen / poistaminen itsensä vahingoittamisen tai pakkoliikunnan estämiseksi
  • elämän tauottaminen: esimerkiksi liikuntaharrastuksen laittaminen tauolle, sairasloma koulusta, opinnoista tai töistä, lomamatkan lykkääminen

Edellä mainittujen rajoitusten tärkeimpänä tarkoituksen on ravitsemuksen korjaamisen asettaminen etusijalle ennen kaikkea muuta. Lisäksi voidaan luvata palkintoja jonkin tavoitteen saavuttamisesta. Tällaisia ovat

  • lisävapaudet (lupa liikkua enemmän, kotiutuminen osastolta jne)
  • jokin hartaasti toivottu palkkio (esimerkiksi lomamatka, koulun retki, lemmikin hankkiminen)

Lisävapaudet kytketään hoidossa usein johonkin painoon, mikä sinänsä korostaa painon merkitystä sairastuneen silmissä. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että sairastunut ”syö itsensä pois osastolta”, jotta pääsisi taas kotiin rajoittamaan (jos mitään valvontaa tai tukea ei ole). Tällöin mitään todellista ajatusten tasolla tapahtuvaa toipumista ole tapahtunut. Niinpä palkinnot ja täkyt pitäisi ennemminkin kytkeä kykyyn toimia tai suoriutua jostakin asiasta (esim. syöminen tai aterioiden koostaminen ilman huijaamisyrityksiä myös kevyemmällä tuella).

Sisäiset motivaattorit

Sisäiset motivaattorit ovat asioita, jotka korostavat henkilölle itselleen tärkeitä asioita. Sairastunut saattaa miettiä oman elämänsä tarkoitusta ja todeta haluavansa esimerkiksi

  • elää kuten teini jäämättä paitsi nuoruuden riennoista
  • opiskella ja hankkia työpaikan
  • perustaa jossain vaiheessa perheen

Tällöin motivaattorina toimivat kysymykset siitä, mikä haluan olla ilman syömishäiriötä, mistä haluan, että minut muistetaan tai onko minulla jotain annettavaa muille. Toipumiseen voi motivoida halu olla hyvä jossakin (esimerkiksi jokin taito tai harrastus) tai intohimon kohde (kuten ympäristön suojelu tai halu auttaa toisia). Toipumista voi siivittää pelko pysyvästä terveyden menettämisestä ja fyysisistä komplikaatioista – siksi oikeassa vaiheessa ja riittävän usein annettu tieto sairauden vaikutuksista on tärkeää! Usein mielessä on ajatus itsenäisyydestä; ei vain vapaudesta toteuttaa rauhassa syömishäiriökäyttäytymistä, vaan olla vapaa syömishäiriön säännöistä.

Jos ulkoisia motivaattoreita tarvitaan usein hoidon alussa sairaudentunnon herättelemiseen ja toipumisen käynnistämiseen, sisäiset motivaattorit ovat asioita, jotka saavat sairastuneen itsensä haluamaan, suunnittelemaan ja toteuttamaan muutosta. Niiden ansiosta tapahtuu lopullinen toipuminen, ja ne myös auttavat pysymään terveenä jatkossakin.

Tarvitaanko toipumiseen pohjakosketusta?

Ihminen on hyvä puntaroimaan asioiden hyötyjä tai haittoja. Pohjakosketuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä tilannetta, jossa sairastunut käy henkisesti ja/tai fyysisesti niin pohjalla, että syömishäiriön aiheuttamat haitat ylittävät hänen mielessään kaikki sairastamisesta saatavat hyödyt. Sairaudessa pysymistä tai toipumista puoltavia asioita voisi kuvata toipumisen vaa’alla.

On yksilöllistä, missä vaiheessa toipumisen punnukset painavat riittävästi saadakseen sairastuneen omasta halustaan etenemään kohti toipumista. Tietynlainen pohjakosketus siis tarvitaan, mutta sen laatu vaihtelee. Jollekin se voi olla makaaminen osastolla nenämahaletkussa, toiselle tietynlainen ”napsahdus” päässä: Tajusin, etten halua viettää koko nuoruuttani sairastaen, menettäen kaikki kivat jutut, voimatta elää kuten muutkin.

Punnuksia sairastamisen puolelle lisää mm. yksinäisyyden tunne, sairastuneen kyvyttömyys löytää muita keinoja vaikeiden tunteiden käsittelyyn tai muuta elämää syömishäiriön tilalle. Läheinen taas voi lisätä punnuksia toipumisen puolelle tukemalla aktiivisesti ravitsemustilan korjaantumista sekä auttamalla motivoivalla keskustelulla sisäisten motivaattoreiden löytymistä. Punnuksia sairastamisen puolelta voi keventää mm. tarjoamalla apua ahdistuksen sietämiseen olemalla läsnä turvallisena ja kohtelemalla sairastunutta ihmisenä omine haaveineen, toiveineen ja pelkoineen, ei vain syömishäiriöisenä.

Muutos pitää suunnitella

Syömishäiriöstä toipuminen ei tapahdu sattumalta, vaan se vaatii toipujalta huomattavasti työtä. Muutosmotivaatio ja toipumisrohkeus harvoin kestävät pitkään, jos kunnon toimintasuunnitelmaa ei ole.

Muutosta suunniteltaessa auttavat seuraavat kysymykset:

  • Minkä haluan muuttuvan? (TAVOITE)
  • Miksi haluan, että muutos tapahtuu? (MOTIVAATTORIT)
  • Mitä askeleita minun tulisi ottaa? Mikä auttaa muutoksen tekemisessä? Mistä on haittaa muutoksen tekemisessä? (KEINOT)
  • Mistä tiedän, että olen onnistunut? (LOPPUTULOS)

Harjoitus 5.

Voit harjoitella muutossuunnitelman tekemistä vaikkapa oman suunnitelman avulla koskien toimintaasi suhteessa syömishäiriötä sairastavaan (esim. reaktiomallien muokkaus, syömishäiriön ulkoistaminen). Käytä apuna tulostettavaa lomaketta. Samaa lomaketta voi käyttää myös sairastuneen kanssa. Tavoitteen, motivaattoreiden, keinojen ja lopputuloksen kirjaaminen ylös auttaa hankalissa hetkissä!

Harjoituslomake

 Motivoiva keskustelu syömishäiriöiden yhteydessä

Motivoivan haastattelun tekniikka kehitettiin 1980-luvulla potilaslähtöiseksi ohjausmenetelmäksi, jota terveydenhuollon ammattilaiset käyttivät aluksi riippuvuuksien hoitoon. Sittemmin sitä on käytetty kaikenlaisissa tilanteissa, joissa tarvitaan muutosta potilaan elämäntapoihin.

Motivoiva keskustelu käy erinomaisesti syömishäiriöstä kärsivän auttamiseen etenkin tilanteissa, joissa täysi-ikäistä ei pysty pakottamaan hoitoon. Sen on todettu toimivan myös teini-iän loppupuolella. Käyttäjänä voi olla läheinen. Motivoivalla keskustelulla pyritään auttamaan sairastunutta näkemään muutosten tärkeys ja toteuttamaan niitä itse. Tämä sitouttaa sairastunutta ottamaan itse vastuuta omasta toipumisestaan: kukapa haluaisi heittää hukkaan itse tekemäänsä työtä! Ulkoa päin aikaansaadut muutokset taas on helppo unohtaa. Motivoivan keskustelun avulla muutos saadaan aikaan sairastuneen omaehtoista muutoshalua herättelemällä ja muutospuhetta vahvistamalla.

Motivoivan keskustelun periaatteet

Keskustelussa on neljä perusperiaatetta.

1. Osoita empatiaa: Sairastuneen ambivalenssi ja haluttomuus tehdä muutoksia ovat normaaleja ja odotettavissa olevia asioita syömishäiriöstä toivuttaessa. Yritä olla kärsivällinen. Yksinkertaisin tapa empatian osoittamiseen on näyttää olevansa kiinnostunut siitä, mitä sairastunut ajattelee tai kokee. Tämä tarkoittaa sitä, että osoitat kuuntelevasi. Käännä rintamalinja sairastuneeseen, katso häntä, esitä lisäkysymyksiä (kts. alla).

2. Voimista ristiriitaa nykyisen ei-toivotun ja tulevaisuuden toivotun tilanteen välillä: Muutokseen motivoi epäsuhta nykyisyyden ja sairastuneen tavoitteiden, tärkeäksi kokemien arvojen ja toiveiden välillä. Kysy millaisena sairastunut näkee tilanteen, pyri vahvistamaan epäsuhtaa ja auta sairastunutta tuottamaan muutospuhetta (kts. alla).

3. Vahvista uskoa muutoskykyyn: Pyri tunnistamaan sairastuneen omat vahvuudet muutoksen tekemisessä. Esimerkiksi sairastuneen päättäväisyys, joka voi tuntua hankalalta sen kohdistuessa syömishäiriösääntöjen toteuttamiseen voi toisaalta auttaa muutosten toteuttamisessa: Tiedän, että kun päätät tehdä jotakin, viet sen myös loppuun! Myös pieniä edistysaskeleita voi tuoda esiin: Kuukausi sitten et pystynyt vielä…, nyt onnistut jo…!

4. Vältä väittelyä, myötäile vastarintaa: Ulkoapäin tuodut määräykset aiheuttavat sairastuneessa vastarintaa (vrt. sarvikuonoreaktio). Kun olet eri mieltä sairastuneen kanssa ja hän pysyy kannassaan, jätä aihe hautumaan. Voit todeta, että ajattelet toisin. Älä kuitenkaan kritisoi sairastunutta, vaan osoita ymmärrystä hänen reaktiotaan kohtaan ja anna oikeutus tunteille: Ymmärrän / huomaan, että iltalenkille menemättä jättäminen on sinusta vaikeaa.

Motivoivan keskustelun perustekniikat

Kun sairastuneen kanssa yrittää keskustella, kannattaa käyttää avoimia kysymyksiä. Ne ovat sellaisia kysymyksiä, johon sairastunut ei voi vastata kyllä, ei tai jollain muulla yhdellä sanalla. Nämä vastaukset ovat sellaisia, jotka tappavat keskustelun! Avoimia kysymyksiä voi ajatella porttina keskusteluun. Kun sairastunut vastaa, kuuntele huolellisesti. Käytä miksi-kysymystä harkiten. Se vaatii sairastuneelta ajatusten ja tunteiden analysointia, johon hän ei välttämättä vielä pysty. Lisäksi se voi tuntua sairastuneesta kritisoivalta ja syyttävältä. Seuraavana esimerkkejä avoimista kysymyksistä:

Olen huomannut, että… Mitä sinä itse ajattelet tästä?

Olet maininnut, että … on vaikeaa. Voisitko kertoa minulle enemmän siitä? (vrt. miksi se on vaikeaa?) Mitä tarvittaisiin, että onnistuisit?

Olet sanonut, että haluaisit / toivoisit… Millä tavoin ajattelisit pääseväsi tähän tavoitteeseen? Kuinka minä voisin auttaa?

Miltä sinusta tuntuu tällä hetkellä? (vrt. oletko nyt ahdistunut?)

Vahvista ja tue sairastuneen puhetta ilmein, elein (esim. nyökkäilemällä) ja pienin sanoin tai äännähdyksin. Se osoittaa, että kuuntelet ja haluat hänen jatkavan.

Käytä heijastavaa kuuntelua. Voit esittää tarkentavia lisäkysymyksiä, toistaa toisin sanoin mitä kuulit tai tarkistaa, oletko ymmärtänyt kuulemasi oikein. Kuuntele aina vastauksia huolellisesti. Seuraavana esimerkkejä heijastavasta kuuntelusta:

Sairastunut: Mä voisin periaatteessa ajatellakin toipuvani, jos tän painon ei tarttis yhtään enää nousta tästä.
Väittelyyn lähteminen: No mutta eihän sun painos ole vielä lähelläkään tervettä! Miten sä voit ajatella, että voisit roikkua toinen jalka syömishäiriössä ja muka toipua sillä tavalla?
Reflektoiva vastaus: Eli ymmärsinkö oikein, että toisaalta sä olisit valmis luopumaan syömishäiriöstä, mutta toisaalta sua pelottaa painon korjaantuminen?

Sairastunut: Sä olet sitten niin rasittava, koko ajan tolkuttamassa, että syö sitä, syö tätä! Mä syön ihan riittävästi, joten voit lopettaa tuon saarnaamisen!
Hyökkäävä ja kritisoiva vastaus: No pakkohan tässä on puuttua, kun noi sun ruokamäärät on ihan liian pieniä!
Reflektoiva vastaus: Voin hyvin kuvitella, miten paljon sua ärsyttää se, että mä puutun! Etenkin kun susta niin vahvasti tuntuu siltä, että sä syöt tarpeeksi.

Sairastunut: Musta tuntuu välillä siltä, että mä oon ihan yksin. Kukaan ei ymmärrä eikä osaa auttaa. Niin kuin mulla ei olis mitään ulospääsyä tästä tilanteesta!
Mitätöivä ja syyllistävä vastaus: No voi kulta, kyllähän me yritetään auttaa sua koko ajan! Ja käythän sä siellä poliklinikallakin. Miten susta nyt tuollaiselta tuntuu?
Reflektoiva vastaus: Eli tuntuuko susta ikään kuin sä olisit ansassa vai?

Tee yhteenvetoja kuulemastasi. Ne osoittavat sairastuneelle, että olet kuunnellut. Älä kuitenkaan tee omia tulkintoja asioista. Kysy ymmärsitkö oikein. Anna sairastuneelle myös aikaa ja mahdollisuus tehdä korjauksia tai täydentää kertomaansa.

Muutospuhe

Muutospuhetta on kaikki se sairastuneen tuottama puhe, joka koskee syitä, halua, kykyä ja tarvetta tehdä tai saada aikaan muutoksia koskien syömishäiriötä. Muutospuhe auttaa läheistä tunnistamaan sen vaiheen, missä sairastunut kullakin hetkellä on. Esimerkiksi valmisteluvaiheessa sairastunut voisi todeta: Voisin vähentää liikuntaa, mutta se auttaa minua sietämään ahdistusta. Toteutusvaiheeseen edennyt taas voisi sanoittaa asian näin: Voisin olla tänään menemättä lenkille ja kokeilla sen sijaan rentoutumista.

Muutospuheen tiedetään valmistelevan ja ennakoivan muutokseen aktivoitumista, ja se myös ennustaa tehtyjä muutoksia. Kun ihminen sanoo asian tai aikomuksen ääneen toiselle, sen myös helpommin toteuttaa kuin sellaisen, jota vain pohditaan hiljaa omassa päässä. Siksi sairastuneelta kannattaa houkutella muutospuheeseen ja tarttua kaikkiin sellaisiin keskustelunaiheisiin, joissa sitä esiintyy: Sanoit, että olet kyllästynyt sairastamaan. Voisitko kertoa, mikä saa sinut ajattelemaan niin?

Muutospuhetta aikaansaavat aiheet

Muutospuhetta voidaan saada aikaan keskittymällä keskustelussa haluun, keinoihin, syihin ja tarpeeseen muuttua.

HALU: Missä toivoisit olevasi vuoden kuluttua? Mitä haluaisit, että tapahtuisi? Mitä tekisit, jos elämässäsi ei olisi syömishäiriötä?

KEINOT: Mitä ajattelet itse voivasi tehdä tälle asialle? Mihin itse pystyt? Mitä olet jo saanut aikaan?

SYYT: Miksi haluaisit, että asiat muuttuisivat? Mitä hyötyä siitä olisi sinulle? Mitä riskejä tai haittoja se pienentäisi?

TARVE: Mitä olisit valmis tekemään, että asiat muuttuisivat? Kuinka tärkeää tämä on sinulle (asteikolla 1-10)? Mitä pitäisi tapahtua, että haluaisit tätä vieläkin enemmän?

Kolme tehokkainta tapaa tukahduttaa empatia

Motivoivaan keskusteluun ja sairastuneen kohtaamiseen kuuluu empatian – toisen kokemuksen ja tunteiden ymmärtämisen – osoittaminen. Kun sairastunut kertoo huolenaiheistaan, empatian voi myös tukahduttaa seuraavin konstein:

  1. Kerro joku vielä pahempi esimerkki. Tämä osoittaa sairastuneelle, että hänen ongelmansa on oikeastaan turha.
  2. Yritä välittömästi löytää asiasta sen hyvät puolet. Näin autettavan tarpeet ja tunteet mitätöidään.
  3. Rupea välittömästi ratkaisemaan ongelmaa itse. Vedetään siis puhdasta asialinjaa, tässähän ei tunteilla ole mitään sijaa!

Kaikkien edellä mainittujen tapojen päämääränä on välttää tunteiden käsittelyä. Kohdassa 2 sairastuneen tunteet ja tarpeet pitäisi ensin tunnistaa ja tunnustaa, sen jälkeen hyvien puolten etsiminen voi hyvinkin auttaa. Kohdassa 3 jätetään jälleen sairastuneen tunteet ja tarpeet huomiotta ja lisäksi lipsahdetaan helposti saarnaamiseen ja sanelutaktiikkaan. Hyödyllisempää olisi kysyä sairastuneelta, miten hän on itse ajatellut ratkaista ongelman.

Keskustelun ansat – vältä näitä!

Sairastunut voi pyrkiä hakemaan ahdistuksen hetkellä läheiseltä rauhoittelua: Enhän liho tästä? Eihän minusta kukaan pidä? Minusta ei ole mihinkään! Rauhoitteluun lipsahtaminen (Et tietenkään liho! Totta kai sinusta pidetään! Älä nyt hulluja puhu, totta kai sinä pystyt…) antaa vain hetkellistä helpotusta, mutta hetken päästä sairastunut tarvitsee taas lisää rauhoittelua läheiseltä. Hän ei opi, että ahdistus menee parhaiten ohi, kun sille ei tee mitään eikä selviämään vaikeista tilanteista omin voimin. On hyödyllisempää sanoa esimerkiksi: Huomaan, että sinulla on nyt vaikeaa! Se menee kohta ohi. Ollaan vaan ja hengitellään! Olet turvassa, minä olen tässä sinun kanssasi.

Jos keskustelu jumiutuu esimerkiksi ulkonäköön, painoon, tulevaisuuden pelkoihin, katastrofiajatteluun (koska en onnistunut … mistään ei tule koskaan mitään!) tai vaikkapa yleiseen negatiivisuuteen, se antaa sairastuneelle illuusion siitä, että aihe on ratkaisevan tärkeä. Tällöin aiheesta keskustelua voi ohjata muihin aiheisiin esimerkiksi näin: Minulle on kerrottu, ettei tämän vatvominen auta toipumisessa. Mitäs jos seuraavaksi…? / Nyt minusta kuulostaa siltä, että äänessä on syömishäiriö (jos sairastunut sietää ulkoistamisen), voisinko välillä kuulla miltä XX:stä tuntuu? / Minusta vaikuttaa siltä, että pahennat omaa oloasi märehtimällä tätä asiaa. Voitaisiinko tehdä nyt vaikka…? Minkä verran ajattelet tällä olevan merkitystä sinulle esimerkiksi viiden vuoden kuluttua?

Väittelyyn houkuttelua tapahtuu varsin usein. Mitä enemmän sairastunutta yrittää suostutella ja taivutella, sen enemmän perusteluja hän keksii toimintansa jatkamiselle käyttäen syömishäiriölogiikkaa. Väittely on hedelmätöntä, sillä se ei edistä motivoitumista vaan saa sairastuneen kaivautumaan entistä syvemmälle omaan poteroonsa. Vaarana on myös oma turhautuminen ja hermostuminen, joka ei edistä rakentavaa ja turvallista toipumisympäristöä.​​

 Miten edistää muutosta syömishäiriön eri vaiheissa?

Seuraavassa taulukossa on esitetty tapoja, joilla läheinen voi edistää muutosprosessia.

Vaihe Mitä läheinen voi tehdä?
Esiharkinta (kuherrusvaihe) Keskity luomaan turvallinen ja lämmin ilmapiiri: pidä keskustelun aiheet ajankohtaisina, syömishäiriön ulkopuolisina tai mukavissa muistoissa ajalta ennen syömishäiriötä (menneen ja nykyhetken vertailu / mitä on nyt ja mitä voisi olla). Voit kertoa omista huomioistasi neutraalisti: Olen huomannut, että kätesi ovat jääkylmät. Olen lukenut, että se liittyy aliravitsemukseen. Vältä syyllistämistä ja saarnaamista. Kysy avoimin kysymyksin, miten syömishäiriö palvelee sairastunutta tässä ja nyt: Miten ajattelet tilanteesi olevan parempi nyt kuin XX sitten? Mitä etua sinulle on siitä, että…? Jos sairastunut vastaa tunnepuuskalla tai loukkauksin, älä säikähdä vaan tunnista ja tunnusta tunne: Kiitos, että kerroit mitä ajattelet / Taidat olla turhautunut, kun kukaan ei tunnu ymmärtävän… minäkin olisin! Ole kärsivällinen. Huolehdi omista voimavaroistasi ja hanki tarvittaessa itsellesi keskusteluapua.
Harkinta (kärsimysvaihe) Anna tietoa syömishäiriön negatiivisista fyysisistä ja psyykkisistä seurauksista yhdistäen ne sairastuneen omaan tilanteeseen. Auta listaamaan syömishäiriöstä luopumisen hyviä ja huonoja puolia. Voit myös kartoittaa muutosta estäviä tekijöitä: Mikä tällä hetkellä on vaikeaa, mikä sujuisi helpommin? Muista aina kysyä lupa mielipiteesi esittämiselle: Haluaisitko kuulla minun näkökulmani…? Sopiiko, että kerron mitä ajattelen tästä? Keskity mieluummin vaihtoehtojen etsimiseen ja sairastuneen oman valinnan ja muutostahdon tärkeyden korostamiseen.
Valmistelu (toive muutoksesta) Auta tavoitteiden määrittelyssä ja toimintasuunnitelman tekemisessä (vrt. harjoitus 4). Pyri kuitenkin siihen, että sairastunut tekee suunnitelman itse. Silloin on todennäköisempää, että hän toteuttaa sen. Vältä suorien neuvojen antamista, tee se mieluummin epäsuorasti: Miltä kuulostaisi, jos…? Oletko ajatellut, että voisit…? Kannusta jakamaan tavoitteet pieniin osiin, jolloin niiden saavuttaminen on helpompaa. Onnistumiset ruokkivat sairastuneen itsetuntoa! Pidä mielessä, että muutos lisää ahdistusta. Siksi myös kaikki tuki ja apu toteutukselle kannattaa kartoittaa ja kirjata ylös. Ehdota myös varasuunnitelman tekemistä, mutta korosta ettei kyse ole epäonnistumisen pelosta – toimintastrategioita kannattaa olla monta, koska aina ei tiedä etukäteen mikä toimii parhaiten.
Toiminta (muutosten tekeminen) Rohkaise ottamaan mieluummin pieniä kuin suuria askeleita ja pidä huolta suhteellisuudentajusta. Anna tunnustusta jo saavutetuista askeleista. Auta näkemään pientenkin muutosten tuomat positiiviset seuraukset kyselemällä sairastuneen havaintoja: Oletko huomannut, että nyt jaksat paremmin keskittyä / olet sosiaalisempi / sinun on helpompi...? Huomioi yrittämisen halu ja anna siitäkin tunnustusta, vaikka kaikki ei heti onnistuisikaan: Olet rohkea, kun uskalsit…! Muistuta tarvittaessa, että jokaisesta virheestä voi oppia eikä kaikki toiminta aina johda suoraan menestykseen. Auta muokkaamaan toimintasuunnitelmaa, jos se ei näytä toimivan. Onko joitain merkkejä, jotka ennakoivat epäonnistumista? Mitkä asiat auttoivat aiemmin, olisiko niistä nyt hyötyä? Askeleet eteenpäin voivat säikäyttää ja aiheuttaa myös perääntymistä. Pyri avoimeen keskusteluun siitä, että tämä on normaalia. Huomioi merkit mahdollisesta tosiasioiden kieltämisestä - sairastunut kieltää palaavansa vanhoihin tapoihin, vaikka näin olisi käynyt - ja pyri tarttumaan niihin ajoissa kertomalla huomioistasi ilman kritiikkiä.
Ylläpito Kannusta sairastunutta löytämään uusia syömishäiriön ulkopuolisia kiinnostuksen kohteita tai toimintaa. Se auttaa palaamaan elämään, jossa syömishäiriötä ei tarvita. Rohkaise (iänmukaiseen) itsenäisyyteen ja vastuunottoon, mutta tarjoa tarvittaessa tukeasi ja muistuta muista olemassa olevista tukiresursseista. On hyödyllistä tietää, mitkä merkit viittaavat pahenemisvaiheeseen. Pidä myös edelleen silmällä kieltämisen merkkejä äläkä epäröi tarttua niihin.
Paheneminen Takapakkeja kannattaa pitää osana oppimisprosessia. Kannusta positiivisuuteen - epäonnistuminen ei ole maailmanloppu! Tilannekatsaus ja yrityksestä opitun läpikäynti auttaa. Rohkaise uusien näkökulmien ottamiseen. Älä syyllistä epäonnistumisesta.


Kokonaiskuvan hahmottamisen helpottamiseksi on hyvä miettiä sairastuneen kannalta, mitkä asiat pitävät häntä syömishäiriössä ja estävät muutosta. Ne ovat usein vaikeita ja pelottavia lähestyä. Läheisen on helppoa keskittyä vain muutoksen etujen korostamiseen, mikä voi mitätöidä sairastuneen pelot ja huolenaiheet. Tämä taas voi poteroida sairastuneen vastarintaan syömishäiriön puolesta. Hyötyä ja haittoja sekä muutoksen (toipumisen) ja muuttumattomuuden (syömishäiriössä pysymisen) kannalta voi puntaroida lomakkeella 1 (Hyöty-haitta-analyysi) jo esiharkinta(kuherrus)vaiheesta lähtien koko toipumisprosessin ajan. Lomaketta voi käyttää sekä sairastuneen kanssa että ilman häntä omaa ajattelua selventämään. Kun muutosta estäviä tekijöitä saadaan hahmotettua, on myös helpompi miettiä mitä niille voisi tehdä.

Lomake 1: Hyöty-haitta-analyysi

Tässä esimerkki nuoren aikuisen opiskelijan pohdinnasta harkintavaiheessa:

1. Muuttumattomuuden PUOLESTA: 2. Muuttumattomuutta VASTAAN:
Tunnen että olen hyvä syömishäiriössäni! En voi tehdä tiettyjä asioita kuten osallistua vapaa-ajan viettoon
3. Muutoksen PUOLESTA: 4. Muutosta VASTAAN:
Voisin osallistua täysipainoisesti opiskelijaelämään Se on todella pelottavaa! Entä jos epäonnistun?​



 Mistä tunnistaa syömishäiriön uusiutumisen?

On arvioitu, että syömishäiriö uusii 30-50 %:lla sen takia sairaalahoidossa olleista. Uusiutumisen riski on suurimmillaan 0,5-1,5 vuoden sisällä hoidon päättymisestä, ja vähenee sen jälkeen selvästi. Toki geneettinen alttius syömishäiriön puhkeamiselle pysyy, mikä toipuneen pitäisi huomioida toiminnassaan myöhemmässäkin elämässä.

Syömishäiriön uusiutumisen eli relapsin kriteerit ovat yleensä jokseenkin samat kuin niiden diagnostiikassa. On kuitenkin selvää, että syömishäiriön uusiutuminen on jatkumo, joka saa alkunsa kauan ennen kuin viralliset kriteerit täyttyvät. Varoitusmerkkejä syömishäiriön uusiutumisesta voi huomata jo ennen kuin henkilö on täysimittaisessa relapsissa. Mitä aiemmin varoitusmerkit tunnistetaan ja tunnustetaan, sitä nopeammin asiaan voidaan puuttua ja tilanteen paheneminen estää. Läheisillä on usein tärkeä osa varhaisessa tunnistamisessa ja puuttumisessa.

Syömishäiriön uusiutumisen tunnistamista estää sekä läheisellä että toipuneella kieltäminen. Läheinen voi toivoa, etteivät huomatut vaaran merkit pitäisikään paikkaansa tai tilanne menisi ohi itsellään (vrt. syömishäiriön alku). Toipunut taas voi vähätellä pieniä lipsahduksia: Kerta ei haittaa, huomenna palaan taas ruotuun! Minä hallitsen tilanteen. Tilanteen toistuessa hän voi myös kokea häpeää tai syyllisyyttä siitä, että on haksahtanut samaan vanhaan ansaan. Tämä vaikeuttaa tilanteen tunnustamista ja avun pyytämistä.

Lievä relapsi

Aluksi syömishäiriöajatukset lisääntyvät hetkellisesti yleensä jonkin laukaisevan tekijän vaikutuksesta (kts. alla). Henkilön käytöksessä voi huomata ajoittaisia merkkejä kompensoinnista. Tällaisia merkkejä ovat esimerkiksi turvaruokien valitseminen ja haastavien ruokien välttäminen sekä välipalojen jättäminen väliin kiireeseen tai muuhun "viattomaan" syyhyn vedoten. Tilanteen jatkuessa joustavuus vähenee ja henkilö voi ajoittain pyrkiä vetäytymään sosiaalisista ruokailuhetkistä ja ajanvietosta.

Kohtalainen relapsi

Syömishäiriöajatukset alkavat olla vallalla suuren osa aikaa, ja henkilö käyttäytyy enenevästi niiden mukaisesti. Aiemmat syömishäiriökäyttäytymisen muodot (esimerkiksi energiansaannin rajoittaminen / laihduttaminen, ahmintajaksot, pakkoliikunta, tyhjentäytyminen) palaavat ja ovat jo selvästi havaittavissa. Fyysisessä kunnossa alkaa tapahtua heikkenemistä; paino lähtee laskemaan, väsymys, keskittymiskyvyttömyys ja palelu lisääntyvät jne. Mieliala laskee ja tunnepuuskat lisääntyvät.

Täysimittainen relapsi

Henkilö on taas täysin syömishäiriön vietävissä. Kehonkuvan häiriö, sairaudentunnottomuus ja syömishäiriörutiinit palaavat, syömishäiriöpuhe lisääntyy ja henkilö vetäytyy pois sosiaalisista suhteista. Yritykset salata tilanne loppuvat. Puuttumisyrityksiin kohdistuva vastustus lisääntyy. Fyysisessä kunnossa näkyvät selvät muutokset; näitä ovat mm. laihtuminen tai huomattava painon vaihtelu, naisella kuukautisten puuttuminen, matala verenpaine ja syke, verikokeissa aliravitsemuksen merkit jne.

Puuttuminen syömishäiriön uusiutumiseen

Helpointa puuttuminen on lievässä tilanteessa, mutta on aiheellista heti kun tilanteen paheneminen havaitaan. Aina kannattaa muistaa samanlainen syyllistämätön asenne kuin aiemminkin toipumisprosessin aikana; syömishäiriötä sairastavaa ei pidä syyllistää tai arvostella tapahtuneesta. Varaudu vastustukseen tai kieltämiseen. Toisaalta puuttumisesi voi olla sairastuneelle helpotus!

Alaikäisen tai kotona asuvan nuoren aikuisen kanssa syömishäiriön uusiutumiseen voidaan puuttua samalla tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla; lisäten valvontaa ja siirtäen vastuuta ravitsemustilan ylläpidosta tai palauttamisesta vanhemmille sen mukaisesti, mitkä asiat sujuvat ja mitkä eivät suju. Itsenäisen aikuisen kanssa puuttumiselle täytyy saada henkilön hyväksyntä.

Asian voi ottaa puheeksi kertomalla omista huomioista kiihkottomasti ja rauhallisesti esimerkiksi näin: Olen parin viime viikon aikana huomannut, että syöt illalla vähemmän. Minusta olet ollut myös jotenkin vaisumpi. Se huolestuttaa minua / mietin, onko jokin vialla. Tämän jälkeen voi avoimilla kysymyksillä antaa sairastuneelle tilaa kertoa asiasta itse: Mitä itse ajattelet asiasta? Miten sinä näet tilanteen? Mahdolliseen tunnepitoiseen reaktioon ei kannata mennä mukaan, vaikka omatkin huolen tai pelon tunteet aktivoituisivat, vaan pysyä rauhallisena huomioiden ja nimeten tunne: Vaikuttaa siltä, että sinäkin olet huolestunut / peloissasi / harmissasi asiasta. Voisitko kertoa minulle enemmän? Auttaisiko jos puhuisit siitä minulle? Jos sairastunut sitten ilmaisee ajatuksiaan ja huolenaiheitaan, niitä ei pidä ohittaa rauhoittelemalla, että kyllä se siitä, saat asiat varmasti haltuun. Sen sijaan on hyödyllistä tunnustaa tunne: Ymmärrän, että olet ymmälläsi / peloissasi / turhautunut /vihainen, kun samat ajatukset palaavat takaisin / sinun tekee mieli palata... Minäkin olisin! Sairastunutta on syytä myös kiittää siitä, että hän kertoi ajatuksistaan: Olen ylpeä sinusta, kun uskalsit kertoa tämän minulle! Se ei varmaankaan ollut helppoa! Tämän jälkeen nuoren tai aikuisen kanssa voi edetä ongelmanratkaisuun: Mitä olet ajatellut tehdä asialle? / millä tavalla voisimme lähteä korjaamaan tilannetta? Miten minä voisin auttaa?

Relapsin estosuunnitelma

Riskitilanteiden, takapakkien ja uusiutumisen tunnistamista ja läheisten puuttumista helpottaa, mikäli toipujan kanssa on tehty suunnitelma relapsin ehkäisyksi. Suunnitelma tehdään keskustellen, mikä usein sisältää toipumisprosessin ja mahdollisten aiempien takapakkien tarkastelua: Miltä minusta tuntui eri vaiheissa syömishäiriötä? Mikä oli minulle tyypillistä syömishäiriökäyttäytymistä? Mikä minua auttoi selviytymään? Mikä hankaloitti tilannetta tai laukaisi aiemmin syömishäiriökäyttäytymistä? Apuna voi käyttää lomaketta 2. Kaikkea ei tarvitse suunnitella tai kirjata ylös heti, vaan käydä suunnitelmaa läpi kohta kohdalta ajan kanssa. Tavoitteena on auttaa toipujaa hahmottamaan, millä tavalla hän voi itse muuttaa tilanteen kulkua. Läheisille taas on helpottavaa, jos toipuja itse on määritellyt tapoja, joilla hän toivoisi tilanteeseen puututtavan.

Lomake 2: Relapsin estosuunnitelma

Suunnitelman alkuun kirjataan motivaattorit eli syyt, joiden takia toipuja haluaa pysyä terveenä ja suunnitelma on tehty. Sen jälkeen kuvaillaan hänelle itselleen ajankohtaiset, potentiaalisesti hankalat elämäntapahtumat sekä merkitykselliset laukaisevat tekijät. Näitä voivat olla esimerkiksi stressaava tilanne opiskelussa tai työelämässä, lomamatka tai opiskelijavaihto, vertailu ystävien suorituksiin, sairastuminen influenssaan tai mahatautiin, muutto omilleen, läheisen kuolema, epäonnistuminen jossain itselle tärkeässä asiassa tai (negatiiviset) kommentit omasta ulkonäöstä. Sen lisäksi kirjataan ne keinot ja omat vahvuudet, joita hän voi jokapäiväisessä elämässään käyttää selvitäkseen laukaisijoista. Näitä voivat olla esimerkiksi muun tekeminen (esimerkiksi lemmikin kanssa puuhailu, rauhallinen kävely luonnossa, musiikin kuuntelu), jokin luova toiminta kuten piirtäminen / kirjoittaminen / soittaminen, positiivinen ajattelu, ystävän tai läheisen kanssa puhuminen jne.

On hyvä, että toipuja nimeää myös henkilöitä tai tahoja, joiden puoleen hän voi kääntyä tarvittaessa (passiiviset auttajat). Mahdollisen takapakin sattuessa puuttumista auttaa myös, mikäli suunnitelmaan on kirjattu ne ihmiset, jotka lisäksi voivat kertoa omista huomioistaan ja saavat puuttua hänen toimintaansa, jos huomaavat jonkin olevan vialla (aktiiviset auttajat).

Lopuksi kuvataan lyhyesti, millainen toipujan tila olisi stabiilissa tilanteessa ja relapsin eri vaiheissa, ja millaisista merkeistä joko hän itse tai läheinen asian tunnistaisi. Esimerkiksi stabiilin tilanteen kuvaus voisi olla: Pystyn yleensä intuitiiviseen syömiseen ja syön kun minulla on nälkä. En yritä laihduttaa. Liikkuminen tuottaa minulle useimmiten mielihyvää ja pystyn lepäämään. Jaksan yleensä opiskella ja viettää aikaa ystävieni kanssa. Minulla on välillä negatiivisia ajatuksia itsestäni, mutta pystyn jättämään ne sikseen ja keskittymään muuhun elämään. Tällöin toimenpiteinä voisi olla: Lähden tarvittaessa kävelylle koiran kanssa. Juttelen säännöllisesti ystävälle. Pyrin positiiviseen ajatteluun. Muistan syödä monipuolisesti ja riittävän usein.

Lievää relapsia voisi kuvata vaikka näin: Minun on vaikea luottaa omaan nälkääni ja pidennän ateriavälejä. Rasvaisen juuston laittaminen leivän päälle on vaikeaa. Minun tekee mieli vähentää annoskokoa, jos olen syönyt edellisellä kerralla reilummin. Huomaan kävelytahtini nopeutuneen. Painoni on laskenut jonkin verran ja käteni ovat viileät (naisella: myös kuukautisvuotoja jää väliin). Ystävieni seura tuntuu ajoittain rasittavalta ja minun on vaikea seurata heidän ajatuksen juoksuaan. Olen usein ärtyisä. Minulla on välillä negatiivisia ajatuksia itsestäni, ja ne vaivaavat minua pitkään. Tällöin toimenpiteiksi voisi kirjata: Käyn läpi aiemmin saamani ravitsemusohjeet ja noudatan niitä. Sovin painokontrollista terveydenhoitajalla. Kirjoitan päiväkirjaani häiritsevät ajatukset. Juttelen XX:lle (passiivinen auttaja). Pyydän ystäviäni lähettämään minulle rohkaisevia viestejä. Vähennän salilla käyntiä ja otan lepopäiviä. En lähde kävelylle yksin vaan pyydän ystävän mukaani.

Kohtalaisen relapsin kuvaus voisi olla: Syön hitaasti ja annokset ovat pienentyneet aiemmasta. Jätän aterioita väliin. Juon paljon vettä/teetä peittääkseni nälän tai jos tekee mieli ahmia. Olen rajannut pois rasvaiset juustot ja maitotuotteet. Minun on vaikea levätä ja juoksen mieluummin kuin kävelen. Painoni on laskenut selvästi. Minulla on usein kylmä. Luennolla on vaikea keskittyä ja muistini pätkii. En jaksa nauraa kaverien jutuille ja riitelen usein vanhempieni kanssa. Negatiiviset ajatukset pyörivät päässäni jatkuvasti. Tähän tilanteeseen kohdistuvat toimenpiteet voisivat olla vaikka: Sovin säännölliset painokontrollit terveydenhoitajalla. Otan yhteyttä terapeuttiini. Varaan ajan lääkärille. Pyydän läheistä tai ystävää syömään seuranani ja kerron tuen tarpeesta. Pukeudun lämpimästi. Lopetan salilla käymisen. Keskustelen tukitoimista läheisteni / XY:n (aktiivinen auttaja) kanssa.

Täysimittaisen relapsin eli kriisin kuvaus voisi olla tällainen: Lasken jatkuvasti kaloreita ja yritän syödä niin vähän kuin mahdollista. Minulle tulee välillä hillitön halu syödä ja sen jälkeen oksennan. Liikun, jotta saan syödä. Palelen jatkuvasti. (Naisella: kuukautiseni ovat loppuneet). Hiukseni lähtevät. En jaksa tehdä mitään ja keskittymiskykyni on olematon. Mielessäni pyörii mikä epäonnistuja olenkaan. Millään ei ole mitään väliä. Ystävien asiat eivät kiinnosta minua. Läheisteni huoli tuntuu liioitellulta ja tästä syntyy jatkuvasti riitaa. Tällaisessa tilanteessa toimenpiteinä voisivat olla vaikka: Annan läheisteni / XY:n ottaa vastuun ravitsemuksestani. Pyydän sairaslomaa opinnoista. Pukeudun lämpimästi enkä liiku kuin sallitun määrän. Käyn säännöllisesti terapiassa ja lääkärin kontrolleissa. Olen valmis osastohoitoon, jos tilanne ei muuten helpota.​​​​

 ‭(Hidden)‬ style