​Pakko-oireista häiriötä esiintyy 1-3 % lapsiväestöstä. Se alkaa tavallisimmin 9-14-vuoden iässä, mutta oireita voi alkaa jo ennen kouluikää. Lapsuudessa pakko-oireinen häiriö on tavallisempi pojilla. Pakko-oireisen häiriön oireita ovat pakkoajatukset ja pakkotoiminnot. Oireet lisääntyvät usein kuormittavissa elämänvaiheissa. Pakko-oireisen häiriön hoito on tarpeen silloin, kun oireista on huomattavaa haittaa sekä lapselle itselle että hänen läheisilleen, jolloin pyritään lievittämään ja vähentämään oireita.

  • Leikki-ikäisillä lapsilla rituaalit lisäävät turvallisuuden tunnetta ja 8-10-vuotiailla lapsilla sääntöjen tarkka noudattaminen, tunnussanat ja ylihuolehtivuus ilman muita merkittäviä oireita ovat tavallista
  • Pakko-oireisen häiriön diagnoosi edellyttää huomattavaa oireiden esiintymistä (yli 1 tunti/päivä) ja vaikutusta toimintakykyyn
  • Pakko-oireet voivat olla ohimeneviä-, mutta tapaavat kroonistua.
  • Pakkoajatukset ovat kaavamaisesti mieleen palaavia, poikkeuksetta ahdistavia ja epämiellyttäviä ajatuksia, yllykkeitä tai mielikuvia. Ne liittyvät useimmin likaisuuden, saastumisen tai tartunnan pelkoon, itselle tai toiselle aiheutuvaan vahinkoon.
  • Pakkotoimintojen tarkoituksena on estää jokin uhkaava tapahtuma ja ne voivat olla keino lievittää pakkoajatusten aiheuttamaa ahdistusta. Tavallisimpia pakkotoimintoja ovat toistuva peseminen, asioiden tarkistaminen ja varmistelu, toimintojen toistaminen, pakonomainen koskettaminen sekä tavaroiden järjesteleminen
  • Psykoottisista oireista poiketen pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä tunnistaa (useimmiten) ajatukset ja toiminnot oman mielen tuotoksiksi, vaikka ei niitä pystykään vastustamaan
Pakko-oireisen häiriön syitä ei vielä tunneta tarkasti, mutta perinnöllisillä ja neurobiologisilla tekijöillä näyttää olevan merkitystä häiriön etiologiassa. Psykologisten teorioiden mukaan pakko-oireinen häiriö liittyy masennukseen ja persoonan rakenteisiin (ankaruus ja rajoittavuus).
Pakonomaisuutta esiintyy usein nykimishäiriöissä ja erityisesti Touretten oireyhtymässä. Tämän lisäksi tyypillisiä samanaikaissairauksia ovat masennus, ahdistuneisuushäiriöt ja käytöshäiriö.
  • Äkillisesti alkavien pakko-oireiden yhteydessä on arvioitava mahdollisuus streptokokki-infektion aiheuttamalle PANDAS-oireyhtymälle (pediatric autoimmune neuropsychiatric disorder associated with streptococcus)
  • Varhaista diagnostiikkaan ja hoitoa pidetään ennusteen kannalta tärkeänä
Miten lasta ja perhettä voidaan auttaa?
Pakko-oireisen häiriön hoidossa ensilinjan hoitokeinoina ovat stressin lievitys ja psykoedukaatio. Lisäksi on tärkeää keskustella perheen kanssa pakonomaisuuden vaikutuksista perhedynamiikkaan. On tärkeää, että vanhemmat eivät tue liikaa pakkoajatuksia tai – toimintoja omalla toiminnallaan.
Hoidossa voidaan käyttää myös kognitiivis-behavioraalista terapiaa sekä tarvittaessa SSRI-lääkitystä. Myös perheterapia voi tulla kyseeseen tapauksissa, jossa lapsen oireet alkavat vaikuttaa epäsuotuisasti perheeseen.
 
Milloin pitää hakea apua?
Pakko-oireisiin on syytä hakea apua silloin, kun oireet alkavat viedä huomattavasti aikaa tai heikentävät lapsen toimintakykyä.  Ammattiapua on syytä hakea myös silloin, kun pakko-oireisiin liittyy muita psykiatristen häiriöiden oireita kuten masennusta, nykimisoireita tai ahdistuneisuutta. Myös vanhempien kyvyttömyys tukea pakko-oireista lasta on syy lähempään tilannearvioon. Apua haetaan ensisijaisesti perusterveydenhuollon palveluiden kautta.
 
Akuuttiapu
Äkillisesti alkavat, voimakkaat pakko-oireet voivat olla syy päivystykselliseen tai muutoin kiireelliseen arvioon. Näissä tilanteissa on keskeistä sulkea pois mahdollinen somaattinen syy oireiluun. Voimakkaasti pakko-oireinen lapsi on joskus tarpeen arvioida päivystyksellisesti tuskaisen ahdistuneisuuden ja siihen mahdollisesti liittyvien derealisaatio- ja depersonaalisaatio-oireiden sekä itsetuhoisuuden vuoksi.